Elias-kirjailijat kirjailijat
Karjalohjan, Karkkilan, Lohjan, Nummi-Pusulan, Sammatin ja Vihdin
KOTISEUTUKIRJAILIJATIETOKANTA
Suurenna / Pienennä kirjasinkokoaPienennä kirjasinkokoaSuurenna kirjasinkokoa
 Etusivu  |  Hakuohje  |  Palaute  | Rekisteriselosteet  
Etsi kirjailija
 
 
 
Voit valita useamman vaihtoehdon valikosta pitämällä CTRL-näppäimen alhaalla.
 
 Yleistä   Kirjoittamisesta   Tekstinäytteet   Näytä kaikki tiedot   Tulosta 
 
 
‹‹ Takaisin hakutulokseen

Helvi Hämäläinen

Lohja, Nummi-Pusula


Elämästä

Helvi Hämäläisen koko elämäkerta löytyy mm. Someron kaupunginkirjaston kirjailijatietokannasta, mutta osa hänen elämästään on sidoksissa myös Nummi-Pusulaan, sillä Helvi Hämäläinen kirjoitti kesät 1935 ja 1936 Pusulan Arimaalla, missä hän oli koululaisena viettänyt kolme kesää sisartensa ja Ester-serkkunsa (Miss Euroopaksi valittu Ester Toivonen) kanssa Sandra Alenin mökissä. Sandra Alen oli Helvi Hämäläisen täti.

Muistelmateoksessa Ketunkivellä (1993) Helvi Hämäläinen kertoo: ”Seudulla oli ollut Arimaan lasitehdas, joka oli lopettanut toimintansa joskus vuoden 1914-1915 tienoilla. Työläisten siirryttyä muualle olivat työntekijäin asunnot jääneet tyhjiksi. Nyt kirjoitin Arimaan kartanon omistajalle Yrjö Härmälälle, saisinko vuokrata kesäksi jonkin lasitehtaan työläisten tyhjiksi jääneistä mökeistä. Hän antoi käyttöömme viiden markan kuukausivuokraa vastaan lasinpuhaltajan mökin, jota entisen asukkaan mukaan sanottiin Laakson mökiksi. Siinä oli vain yksi hyvin pieni tupa. Kun minä ärhentelin hänelle vuokraa kalliiksi. Hän nauroi minulle ja hänellä oli syytäkin nauruunsa, sillä kyllä minä myöhemmin ymmärsin, että vuokra oli halpa, näennäinen.”

Kirjoittamisesta

Arimaan kesinä Helvi Hämäläinen kirjoitti romaanin Katuojan vettä, joka sai valtion kirjallisuuspalkinnon, sekä runonäytelmät Aaverakastaja ja Kuunsokea. Teoksessa Ketunkivellä kuvataan, millainen kirjoituspaikka Arimaa tuohon aikaan oli: ”Arimaa sellaisena kuin se oli vuonna 1935 kesällä, oli villiintyneen luonnon, runsaan ja ihanan täyttämä. Istuessani mökin portailla kesäyössä hiljaisuuden ympäröimänä – sain kokea huuhkajan äänettömän lennon matalalta ylitse, kehrääjät asettuivat neljin, viisin, joskus lukuisamminkin, Haukkamäen harjun kiviselle rinteelle. Jänis saattoi tulla istumaan ikkunan alle kurkistaakseen mökin sisällä elävien askartelua, pitkässä ruohossa kulkiessaan tapasi jäniksenpoikasen kyyköttämässä. Kuivat katajat olivat täynnä linnunpesiä, kun kumarruit puita katsomaan, sattui silmiisi uunilinnun pesä ruohon keskeltä.”

Kesällä 1936 Helvi Hämäläinen Kuunsokean kirjoittamisen ohella luonnosteli teosta Tyhjä syli, jonka ilmestyminen vuonna 1937 tuli katkaisemaan Helvi Hämäläisen siteet Arimaalle. Teoksen ainekset on kerätty Arimaalta, teoksessa esiintyvän ”rannikkolaisen” esikuvana esimerkiksi on Helvi Hämäläisen Sandra-tädin poika Toivo. Tyhjän sylin päähenkilönä olevaan Elsaan, voimakkaaseen ja komeaan naiseen, kirjailija kertoo ottaneensa mallia sisarestaan Taimi Lohmanista. Seudun ja lasitehtaan työläisten entisissä mökeissä eletyn elämän kuvaus on aitoa ja tosipohjaista, vaikka itse tarina onkin keksitty. Teoksessa Ketunkivellä kerrotaan, miten ”ennen muuta romaanissa elää rehevä Arimaan luonto, se myötäilee tapahtumia niin voimakkaasti, että monin kohdin ikään kuin ottaa vallan ihmisiltä, jotka uppoavat maisemaan muun luonnon yhdenvertaisina osina, jänistä ja kissankelloa isompina, mutta hirveä ja kalliota suurempina”. Teoksessa on kuvattu myös kartanon isäntää. ”Vaikka minulla itselläni oli hänestä yksinomaan myönteisiä kokemuksia, tunsin häntä oikeastaan vähän ja siksi kuvasin häntä kuulopuheiden perusteella. Olen pahoillani, että annoin Arimaan kartanon silloisesta isännästä väärän, vähintään yksipuolisen käsityksen, minkä sitten myöhemmin ymmärsin. Tyhjän sylin kartanon isännän kuvaus loukkasi ja haavoitti Yrjö Härmälää. Tämän välirikon vuoksi katkesivat yhteyteni tuohon seutuun enkä enää milloinkaan käynyt siellä”, Helvi Hämäläinen kertoo teoksessa Ketunkivellä.

Ilman välirikkoa olisi voinut käydä niin, että Helvi Hämäläisen tärkeä luomiskehto olisi jatkossakin löytynyt Arimaalta. Nyt sen paikaksi muodostui Somerniemen Härjänoja, jossa Helvi Hämäläinen kirjoitti muun muassa kohua herättäneen sivistyneistöromaaninsa Säädyllinen murhenäytelmä kesällä 1939. Tosin työskentely Härjänojallakin johti aikanaan välirikkoon, sillä kylän väki ei pitänyt siitä, että Helvi Hämäläinen käytti kyläläisiä malleinaan.

Helvi Hämäläisen elämästä kiinnostuneiden kannattaa tutustua Someron kirjaston tietokantaan ja lukea muistelmateokset Ketunkivellä ja Päiväkirjat 1955-1988. Ketunkivellä ilmestyi vuonna 1993, ja se kertoo elämästä vuosina 1907-1954. Päiväkirjat ilmestyivät vuonna 1994, kumpikin on tehty yhdessä Ritva Haavikon kanssa.

Tekstinäytteet

Katkelma teoksesta Tyhjä syli (1937):
”Suutarin asumus, johon miehet olivat menneet iloaan pitämään, oli pieni, vanha tuvan ja kamarin käsittävä rakennus kylän laidassa nurmisella rinteellä. Rakennuksen ympärillä kohosi sankka putkikasvien, uljaitten leveälehtisten takiaisten ja voimakkaiden tummanvihreiden nokkosten muodostama tiheikkö. Pihalla ajelehti käyttökelvottomaksi tullutta taloustavaraa, rikkipalaneita kattiloita, vuotava ämpäri, kenkärajoja ja vanteistaan laukeilleita puuastioita. Se oli kuin koko kylän yhteinen kaatopaikka.
 Hämärän, pieni-ikkunaisen tuvan suuressa, avonaisessa takassa paloi tuli. Miehet istuivat pöydän ympärillä, joku venyi lattiallakin pitkänään. Rannikkolainen istui suutarin jakkaralla mustatukkainen pää käsien varassa; takasta tuli heitti punaisen hehkun hänen käsilleen ja vaatteilleen. Miehet joivat viinaa juomalaseista, jotkut sellaisenaan, toiset olivat sekoittaneet siihen limonaadia tai kaljaa. Soittaja veteli haitariaan nurkassa ja ryyppäsi hänkin välillä eteensä asetetusta lasista.
 – Pitäisi tyttöjä saada tänne tanssimaan, sanoi rauhattomana sinne tänne kuljeksiva vaaleatukkainen renki. – Soita kovemmin, jotta kuulevat. Yrjö on ostanut auton kahdella tuhannella markalla.
 Hän pysähtyi puhelunhaluisena pöydässä istuvan miesryhmän eteen. Kukaan ei viitsinyt hänelle vastata, he kinastelivat keskenään.
 – Piru vieköön, sieltä se hävisi pellolta uusi viikata, tehtaanmerkillä leimattu, huusi käppyräksi kipristyen pieni äijä, – ja siinä on talossa muutakin toisen tavaraa. Viime keväänä vei uuden katiskan järvestä, minä kun menin pois hakemaan ja sanoin, että varastit sen, mutta minä otan omani takaisin, niin ei muuta kuin nauroi, seisoi paitahihasillaan pihalla, sanoi: Huono olikin katiskasi, sillä mitään saanut, yksi vaivainen hauki oli, kun vedestä nostin.
 – Se on julkea mies ja hyvä ampuja, virkkoi kylmänasiallisella,  toteavalla äänellä puolikuuro, pitkä, laiha äijä, joka suurimmaksi osaksi suunliikkeistä oli arvannut toisen puheen. – Mutta näppärä, tekee mitä hyvänsä itse puusta ja raudasta. Hyvä nikkari ja tekee puhtaan työn, vikkelä, kehui hän vielä.
 – Olkoonpa, mutta kun on rosvo, karjui toinen ääni käheänä. – Hyvät ihmiset, ettekö ymmärrä, hölmö, kun ei tajua, kun on rosvo, niin vaikka olis miten taitava, tekis saarnatuoleja. – Äijä huusi vihan vimmassa tummanpunaisena kasvoiltaan, – ei ole ihminen, vaan rosvo.
 Molemmat ukot nousivat horjahdellen seisomaan. Vaaleatukkainen renki meni heitä erottamaan:
 – Älkää hulluksi ruvetko. Vikun vuoksi tappelemaan! Yrjöllä on auto, sanoi hän vilkkaasti, – osti kahdella tuhannella.
 Ukot istuutuivat ja alkoivat maistella limonaadiin sekoittamaansa viinaa autosta keskustellen.
 – Minulla heitä olisikin ollut kaupungissa vaikka kuinka. Yksikin oikein kaunis seitsemäntoistavuotias tuli luokseni kahvilassa… Leski oli minuun rakastunut, lahjoitteli villapaitoja ja sukkia. Minä tiedän kuinka naisten kanssa pitää olla. Oikein kauniisti puhun ja niinkuin vanhalle tuttavalle, kaikki muka ihan rehellisesti, mutta rakastavani en sano, en ikinä… Sitten kun ero tulee, itkevät ja syyttelevät, mutta minä sanon: Olenko koskaan mitään luvannut, en ole sinulle valehdellut, en ikinä ole sanonut rakastavani.”