Elias-kirjailijat kirjailijat
Karjalohjan, Karkkilan, Lohjan, Nummi-Pusulan, Sammatin ja Vihdin
KOTISEUTUKIRJAILIJATIETOKANTA
Suurenna / Pienennä kirjasinkokoaPienennä kirjasinkokoaSuurenna kirjasinkokoa
 Etusivu  |  Hakuohje  |  Palaute  | Rekisteriselosteet  
Etsi kirjailija
 
 
 
Voit valita useamman vaihtoehdon valikosta pitämällä CTRL-näppäimen alhaalla.
 
 Yleistä   Kirjoittamisesta   Teokset   Tekstinäytteet   Lähteet   Näytä kaikki tiedot   Tulosta 
 
 
‹‹ Takaisin hakutulokseen

Else Luokkala

Karkkila


  • nuoriso-ohjaaja
  • asunut Karkkilassa 1960-luvun lopulla


Elämästä

Else Luokkala kuuluu niihin kirjailijoihin, jotka asuivat jonkin aikaa Vaskijärvellä talossa, jonka Ilmari Huitti oli testamentannut Aleksis Kiven Seuralle kirjailijakodiksi. Sen piti taata kirjailijalle luomisrauha, mutta Else Luokkalaa paikan syrjäisyys ja suorastaan liiallinen rauhallisuus tuntui ärsyttäneen. Tämä käy ilmi haastattelusta, joka on julkaistu Karkkilan Tienoossa 7.3.1969. Haastattelun on tehnyt nimimerkki Oka. Jo jutun otsikko kertoo, miten kirjailijakin kaipaa ulos tuulettumaan.

Luokkala oli koulutukseltaan nuoriso-ohjaaja ja hän oli työskennellyt vuosia kunnallisena nuorisotyöntekijänä, ennen kuin ryhtyi kirjoittamaan. Haastattelusta käy ilmi, että hän oli hakeutunut etelämmäksi, koska ”aina ajattelin siellä kotipuolessa asuen, että etelässä se on hiilikin varmasti kirkkaampaa, mutta samaa väriä on.” Ehkä Vaskijärven rauhallisuus oli liikaa, sillä Else Luokkala palasi nopeasti Kemiin.

Haastattelussa Luokkala toteaa, miten kirjoittelee sitä täälläkin, mutta ”joskus vain tuppaa tämä pienipuitteisuus ärsyttämään. Pitäisi päästä välillä tuulettelemaan, ettei tule yksitoikkoiseksi. Henkistä köyhtymistä alkaa tapahtua, jos ei pääse välillä näkemään muitakin ihmisiä ja elämää.”

Kirjoittamisesta

Ennen muuttoaan Karkkilaan Luokkala oli kirjoittanut romaanin Kuukkeli on onnen lintu. Vuonna 1966 julkaistu teos on kuvaus Lapista, ja sen perusteella Luokkalaa alettiin kutsua lappalaisten ja heidän elämänsä kuvaajaksi. Tienoon haastattelussa Else Luokkala piti määritelmää liian ahtaana: ”Vain ihmisiin ja elämään tunnen mielenkiintoa, en siihen, mistä ne ovat. Enkä aio erikoistua muuhun kuin monipuolisuuteen.”

Karkkilan Tienoon haastattelussa Luokkalalta kysytään Vaskijärven rauhallisuudesta enemmänkin, jolloin hän värikkäästi kuvaa, miten ”kirjoittamisessa on se hyvä, mutta ei kait sinullakaan ole tapana jatkuvasti istua ähöttää lehden toimituksessa, tai tehtaalainen ota vuoden eväitä mukaansa ja vietä koko aikaansa tehtaassa. Kohtuus kaikessa. Kirjoittamisen aikana tämä rauha ja häiritsemätön olotila on välttämätön. Silloin ei siedä kissan pierasuakaan, mutta nyt, kun ei ole peliä, eikä vehettä, millä pääsisi liikkumaan ulommaksi välillä, niin tulee sulkasatoiseksi linnuksi, nyhtää itsestään kaiken… syö niin kuin vanhoja eväitä henkisesti tarkoitan. Täällä on kuin umpioidussa tölkissä niinä aikoina, jolloinka ajattelee, eikä ole juuri kirjoittamisen vaiheeseen päässyt. Jotenkin tuntuu, että jos lähtee tuonne tielle kävelemään ja ottamaan raitista ilmaa, niin hyvinkin saatetaan ajatella, että siellä se laiska mennä litistelee, eikä tee mitään. Jos taas liikkuu rivakasti, niin saattavat sanoa, että se nyt hosuaa vaan, eikä tee mitään. Paskat, en minä välitä kun sanosivat kohti, eikä porisis peräpuolella. Enkä minä tiedä sanovatko, mutta olen niin herkkä vaistoamaan asioita jopa ennakolta. Mutta minä viihdyn täällä, vaikkei tämä paratiisikaan ole, sitä minä tarkoitan.”

Luokkala ottaa kantaa myös siihen, tulisiko kirjoittavan ihmisen osallistua ajan tapahtumiin. Vastaus tulee kuin pyssyn suusta: ”Totta helvetissä, sehän on pakkokin osallistua. Ei kait kirjoittava ihminen voi hautautua yksinäisyyteen ja eristäytyä kuin korkeintaan siksi aikaa, minkä konekirjoitustyö vie. Vain muumiot voivat olla nykyajasta syrjässä, ei edes historioitsijatkaan, koska joka hetki tehdään jostakin asiasta historiaa.”

Onko kirjoittaminen helppoa? Luokkala vastaa: ”Miltäs tuntuu, onks yleensä työnteko helppoa? Koitas vetästä lonkalta joku nasta juttu. Joo, ei mikään ole helppoa, vaikka jotkut kait haluavat käsittää niin, että ellei kone sauhua, niin kirjailija on laiska. Sehän on useinkin viimeinen osa koko kirjoittamisen työstä tuo konetyö. Ei ole helppoa kellään, johan sen aikoinaan lupasi se suuren kirjankin isä, että otsasi hiessä …”

Kuukkeli on onnen lintu jäi Luokkalan ainoaksi romaaniksi. Vuonna 1971 ilmestyi vielä omakustanteena runokirja, joka on painettu Kemissä. Kemin kaupunginkirjaston kotiseutukokoelmassa on lisäksi joitakin käsikirjoituksia ja monisteita. Lisäksi Kemin kirjastossa on koottu tietoa kemiläisistä kirjailijoista, joukossa on myös tietoa Else Luokkalasta. Kemiläisiä kirjailijoita –kokoelma on valmistunut vuonna 1990.

 

Teokset

  • Kuukkeli on onnen lintu (romaani, Karisto, 1966)
  • Annoin sinulle rakkauteni (runokokoelma, omakustanne, 1971)
  • He kertoivat tarinansa (moniste Kemin kirjaston kotiseutukokoelmassa, 19??)
  • Palatessani olin samassa (runo- ja ajatuskokoelman käsikirjoitus Kemin kotiseutukokoelmassa, 19??)
  • Puut juurineen (kansannäytelmä, moniste Kemin kirjaston kotiseutukokoelmassa, 1984)

Tekstinäytteet

Katkelma romaanista Kuukkeli on onnen lintu:

Maisemassa oli valoa ja taivaansinistä kuulautta. Aurinko sulatteli hiljaisin humauksin lumia tunturinrinteiltä. Vaivaiskoivikossakin näkyi jo etelän puolella lupauksen verran sinipunertavaa kevättä. Poronkuoppia näkyi harjanteilla ja jäkälämailla. Tunturipurot laskivat vähäisiä vesiään riitteen läpi alemmaksi joen suistoon, jossa oli jo laajemmalta sulaa vettä. Jossakin tievalla räväytti ukkometso kumman kirouksensa.
   Annin poismeno oli koettu yhteisenä suruna.
   Jussa oli oppinut äidin poismenon jälkeen paljon. Hän oli oppinut iloitsemaan kaikesta pienestäkin syvemmin ja puhtaammin kuin ennen. Nyt hän oli palaamassa monipäiväiseltä tunturivaellukseltaan. Sukset töksähtelivät pälvipaikkoihin. Oli kaarrettava kaukaa aiottuun suuntaan. Hiihtäessään hän muisteli öitä rakovalkealla. Kaikki oli palannut mieleen noina öinä, Eetun kanssa vietetty aamuhetki ja käynti äidin sairasvuoteen luona. Ne piirtyivät mieleen selvimpänä, ehkäpä rakkaimpanakin.
   Jussa hätkähti. Hän vilkaisi aurinkoon. Oli pidettävä kiirettä. Hanki kantaisi enään kotvasen ja vielä oli hiihdettävä pitkä matka vaikeaa maastoa. Nopeasti sujahti suksi lumella. Kotona odottivat Kristiina ja Kaapo. Tuntui hyvälle muistaa Kristiinaa. Täällä tunturissa saattoi tuntikaupalla puhua tytölle, kotona kaikki oli toisenlaista, läheistä puhumattakin.

 

Lähteet

  • Karkkilan Tienoo 7.3.1969
  • Kuukkeli on onnen lintu (1966)