Harry Torvinen

Karkkila

Elämästä

Harry Torvinen oli kolmivuotias, kun perhe muutti Rovaniemeltä Kemijärvelle 1960-luvun alussa. Isä työskenteli asemamiehenä, äiti piti asemabaaria ja perhe asui VR:n puurivitaloissa, joissa oli paljon lapsiperheitä. Lapsuudenmaisemaan kuuluivat veturitallit, joissa olivat vielä jäljellä hiilenlastauslaiturit ja hiilivaunut, sekä iso kääntösilta, jonka takaa avautui näkymä Kemijärvelle. ”Siellä oli usein iltaisin joku leikki tai peli menossa, sisällä lautapelejä, ulkona konkkaa, poliisia ja rosvoa tai törppöä, leikeissä oli aina mukana kymmeniä lapsia. Oli mahtava fiilis”, Harry Torvinen kertoo. Mieleen ovat jääneet lapsuuden kesäillat asemaperän maisemissa, vatsanpohjaa kipristänyt jännitys veturitallin törmän vattupensaissa piilossa, odottamassa löytääkö joku. Niistä kasvoi sisäinen maailma, johon Harry on yhä vahvasti sidoksissa. ”Lapsuuteni juuret ovat siellä veturitallin törmässä. Nyt minä rakennan omaa pihaani ja koen usein täällä samanlaista tunnelmaa”, hän naurahtaa. Perhe osti kolme vuotta sitten omakotitalon, jonka piha on jo ehtinyt kokea valtavan muutoksen.

Lapsuuden kesät kuluivat Juotasjärven mummolassa kalastellen tai perheen kesämökillä Köyryjärven rannalla. Sinne sijoittuvat myös nuoruuden eräretket isän ja veljen kanssa. Kaikkia näitä lapsuuden maisemia Harry on käyttänyt kirjoituksissaan. Lukemaan hän oppi 5-vuotiaana, Aku Ankasta. ”Katsoin kuvia ja halusin tietää, mitä kuplissa luki. Äiti ei aina ehtinyt lukemaan, niinpä minä aloin arvailla ja vähitellen teksti avautui.” Koulunkäynti alkoi Kemijärvellä Särkelän koulussa ja kansakouluvuodet kuluivat nopeasti. Keskikoulussa Harry ei oikein viihtynyt. ”En vain jaksanut istua koulussa. Sen ajan kasvatusmetodit eivät sopineet luonteelleni, koin opetuksen virheitä korostavana, tylsänä ja nujertavana. Opettajat olivat usein etäisiä auktoriteetteja, jotka eivät sietäneet vastaansanomista. Poikkeuksiakin tietysti oli ja erityisesti yksi naisopettaja on jäänyt mieleeni läheisenä ja kannustavana. Sinä vuonna numeroni nousivatkin, mutta kun seuraavana vuonna opettaja vaihtui, lähtivät numerotkin taas laskuun”, Harry Torvinen kertoo.

Isä kuoli, kun Harry oli 17-vuotias. ”Isän kuolema muutti kaiken. Isä oli ollut turvallinen, sellainen eränkävijä, ja sitten tuli sairauskohtaus ja äkkikuolema. Oli vuoden viimeisiä päiviä, ajelimme Kemijärven keskustan halki, taivaalla oli täysikuu. Tulimme ruumiishuonelta, ja tunsin vielä kädessäni, miten isän käsi oli ollut vielä vähän lämmin. Kun olin ollut lapsi, hän leikki kanssani ojentamalla lujan nyrkkinä ja sanomalla, että avaapa tuo. En onnistunut. Nyt kuolema oli avannut nyrkin, eikä isän käsi enää mennyt kiinni. Isän kuolemaa seurasi murrosvaihe, josta en meinannut selvitä.” Harry Torvinen jakaa kiitoksen vaimolleen, jonka tapasi tämän penkkareissa. ”Marja pelasti minut elämälle, sitten tuli Jumala ja pelasti elämän”, hän kertoo koruttomasti elämänsä suurista ratkaisuista.

Harry ja Marja asuivat muutaman vuoden Ruotsissa, Karkkilaan he tulivat Lähetyksen kehitysavun kirpputorin hoitajiksi. 1990-luvulla Harry Torvinen meni Karkkilan Oppimiskeskukseen, ensin atk-alkeiskurssille, sitä seurasivat jatkokurssi ja atk-tukihenkilökoulutus. ”Opiskelu maistui ja tuntui mukavalta, että olin jälleen löytänyt oppimisen ilon”, kertoo Harry, joka jatkoi vielä datanomikoulutuksessa. ”Oli upeaa, kun sai todistuksen datanomin tutkinnosta.” Koulutuksen kautta avautui myös nykyinen työ Mikrologilla.

Kirjoittamisesta

Harry Torvinen on kirjoittanut nuoresta saakka. ”Kirjan kirjoittaminen oli elinikäinen haave.” Aluksi hän kirjoitti runoja, ne auttoivat selviämään nuoruuden vaikeina vuosina, niiden kautta saattoi kertoa tunteista, kun muuta tapaa ei ollut. Kouluaikaan tuli kuitenkin menestystä Riistanhoitoyhdistyksen kirjoituskilpailussa. Se tuntui hienolta, juttu julkaistiin lehdessä ja kaveritkin kehuivat.

Myös runoja julkaistiin paikallislehdessä ja nuori Harry halusi, että niistä syntyisi oikea runokirja. Hän lähetti runonsa isolle kustantajalle, josta aikanaan tuli vastaus. ”Siinä oli jotenkin ystävällisesti sanottu, että runoissasi on sympaattinen ääni, kehotettiin jatkamaan kirjoittamista sekä luotaamaan syvempää sisäisiä kirjoittajan lahjoja ja kuuntelemaan omaa persoonallista ääntä. Olen myöhemmin lukenut noita runoja, näen niiden rosoissa nuoren ja herkän pojan, joka on löytänyt yhteyden sisimpäänsä.”

Unelma kirjan kirjoittamisesta säilyi. Kirjat olivat olleet tärkeitä jo silloin, kun Harry ei osannut edes lukea. Avovintille oli joku naapuri jättänyt laatikoihin vanhoja kirjoja. Harry kiipesi Matti-veljensä kanssa niitä hakemaan ja puristi saalistaan sylissä peiton alla tietämättä edes mikä kirja hänellä oli. Kun sanat sitten avautuivat, Harryn elämään astuivat Tarzan, Viisikot, Tom Sawyer, Pertsa ja Kilu sekä monet muut jännittävät kirjat. ”Kaikki me luimme silloin ja käynti Kemijärven keskustan kirjastossa oli aina kuin seikkailu. Mikä tunne, kun kurkkasi Viimeisen mohikaanin kuvasivuja!”

”Olin saanut niin paljon kirjoista, että halusin antaa itsekin.” Tarina poikien seikkailuista alkoi elää mielessä, lopulta se oli kokonaisuus, joka oli siirrettävä paperille. Tarina suorastaan vaati jo ulostuloa. ”Kirjoittaminen on kuin puro, kun se on lähtenyt liikkeelle, sitä ei pysäytä mikään. Esteetkin se kiertää tai raivaa uuden uoman ja jatkaa taas matkaa”, hän vertaa. Harry kirjoitti luvun kerrallaan, Marja luki sen ääneen lapsille ja näiden mielipiteiden mukaan tekstiä taas muokattiin. Niin syntyi Harry Torvisen esikoiskirja, Rankka kesä, joka ilmestyi Aika Oy:n kustantamana vuonna 1996. Sen rakenteista löytyvät mummolassa vietetyt kesät öisine kalaretkineen sekä asemaperän maisemat. Kirjassa on kristillinen sanoma, vaikka ”tarkoitus ei ollut julistaa, vaan sanoma tuli kirjan henkilöiden kautta.”

Rankka kesä sai hyvän vastaanoton ja painos myytiin loppuun, joten se sai jatkoa. Säpinää ratapihalla ilmestyi samalta kustantajalta vuonna 1997, se sijoittuu selkeästi Harry Torvisen lapsuudenmaisemiin Kemijärven asemaperälle, vaikka tapahtumat onkin keksitty. Kolmas kirja, Kesäksi Lappiin, Karu!, ilmestyi vuonna 1999. Edelliset olivat poikakirjoja, mutta nyt päähenkilö on tyttö. ”Oli mukava eläytyä tytön rooliin, pidän luomistani hahmoista Karusta eniten, sillä hän on niin värikäs ja raju persoona.”

Nuortenkirjojen jälkeen Harry Torvinen on kirjoittanut lähinnä erätarinoita. Vuonna 1999 tuli voitto Eränkävijän kirjoituskilpailussa, tarina Tehtaankosken hurja on julkaistu vuoden 1999 Eränkävijässä sekä antologiassa Kairassa sattuu aina vuonna 2001. Tarina kertoo kolmen kaveruksen seikkailusta ja sijoittuu Karkkilaan, Karjaanjoen maisemiin, vaikka keksitty onkin. Eränkävijän vuosikirjassa 2002 on mukana Harry Torvisen Kolmen koon kirjailija, joka kertoo eräkirjailijaksi haluavasta nuoresta kirjoittajasta. Erämaailman vuosikirja 2002-2003 sisältää puolestaan tarinan Kumivene, joka kertoo kahden nuoren erämiehen hanhijahdista pohjoisessa, ja vuoden 2004 vuosikirja tarinan Sikarihauki, joka on kertomus vanhasta kalastajasta ja suurhauesta. Lisäksi Harry Torviselta on julkaistu eränovelli Koiravaras Metsästys ja Kalastus –lehden helmikuun numerossa vuonna 2002, tarina kertoo nuoresta erämiehestä, joka varastaa junamatkalla vanhan kuolemaan tuomitun pystykorvan.

Remontti, pihan laittaminen, kouluttautuminen ja työ ovat kaikki vieneet aikaa ja voimavaroja, mutta mieli tekee kirjoittaa taas. ”Se on sellainen sisäinen pakko”, Harry Torvinen määrittelee. ”Kirjoittaminen ja työ kohtaavat onneksi myös nykyisessä tehtävässäni Mikrologilla, sillä kirjoitan ja päivitän Tietokoneen käyttöopasta.”

Teokset

• Rankka kesä (nuorisoromaani, Aika Oy, 1996)
• Säpinää ratapihalla (nuorisoromaani, Aika Oy, 1997)
• Kesäksi Lappiin, Karu! (nuorisoromaani, Aika Oy, 1999)
• Tehtaankosken hurja (erätarina, julkaistu vuosikirjassa Eränkävijä 1999 sekä Kairassa sattuu aina -antologiassa 2001)
• Kolmen koon kirjoittaja (erätarina, julkaistu vuosikirjassa Eränkävijä 2002)
• Kumivene (erätarina, julkaistu Erämaailman vuosikirjassa 2002-2003)
• Koiravaras (erätarina, julkaistu Metsästys ja Kalastus –lehdessä 02/2002)
• Sikarihauki (erätarina, julkaistu Erämaailman vuosikirjassa 2004)

Tekstinäytteet

Katkelma teoksesta Säpinää ratapihalla (1997):

Ostoskeskuksen pysäköintialueella oli päivällisen sadekuuron jäljiltä suuri vesilätäkkö roskakatoksen vieressä. Moponsa parkkipaikalle jättänyt Heikkisen Teppo yritti suojella uusia kenkiään ja loikkasi lätäkön yli. Jalan luiskahtaessa soran peittämälle asfaltille hän kuitenkin horjahti. Hetken aikaa Tepon kädet pyörivät kuin tuulimyllyn siivet.

– Hyvä, Heikkinen, shussahan on akrobaatin ainekshia, vai veditkö pienet ripashkat uusien bootsien kunniakshi?

– Morjens Rokkonen, Teppo sanoi päästyään tasapainoon. Hän siristeli silmiään nähdäkseen roskakatoksen suojista kävelevän miehen. Rankemmanpuoleisesti viinaa käyttävän Rokkosen Reten tunsi hyvin jo äänestä. Yleisesti tiedettiin miehen tekevän laitonta bisnestä lestinheitolla. Vielä keväällä Teppo oli käynyt Rokkosen pakeilla, juomapuolta täydentämässä.

Rokkonen asusteli vanhasta työmaakopista rakentamassaan kämpässä autohajottamon lähellä. Selvinä kausinaan hän ajeli umpilavalla varustetulla kuorma-autollaan muuttokuormia tai muita kuljetuksia. Usein mies vain hyppäsi pahasti ruostuneeseen kuormuriinsa ja katosi sekarotuisen koiransa kanssa maisemista. Toisinaan Rokkosen häipymisen syynä olivat pienet vankilavisiitit.

Teppo tiesi miehen kontolla olevan useita murtoja ja väkivaltarikoksia. Hän oli nähnyt, että Rokkosen rähjäinen olemus kätki sisäänsä kovapintaisen ja tarvittaessa häikäilemättömän miehen.

Roskapönttöjen katveessa seisova romuluinen mies otti muovipussin suojaamasta pullosta ryypyn, irvisti pahoinvoivan näköisenä ja pyyhkäisi likaisella hihalla suupieliään.

– Onko tossa nyt mitään järkee, keskellä kirkasta päivää, Teppo huomasi tokaisevansa. Rokkonen hätkähti. Punertavat kalansilmät kapenivat, kun hän kääntyi katsomaan Teppoa.

– Kato poikaa, onks susta tullu joku AA-kerhon täti vai, kyllä sä viime keväänä vielä olit pulloa vailla, Rokkonen ärähti ja lähestyi uhkaavasti Teppoa.

Lähteet

• Harry Torvisen haastattelu elokuussa 2007
• Säpinää ratapihalla (1997)
• Kuva: Marja Holli