Elias-kirjailijat kirjailijat
Karjalohjan, Karkkilan, Lohjan, Nummi-Pusulan, Sammatin ja Vihdin
KOTISEUTUKIRJAILIJATIETOKANTA
Suurenna / Pienennä kirjasinkokoaPienennä kirjasinkokoaSuurenna kirjasinkokoa
 Etusivu  |  Hakuohje  |  Palaute  | Rekisteriselosteet  
Etsi kirjailija
 
 
 
Voit valita useamman vaihtoehdon valikosta pitämällä CTRL-näppäimen alhaalla.
 
 Yleistä   Kirjoittamisesta   Teokset   Tekstinäytteet   Lähteet   Näytä kaikki tiedot   Tulosta 
 
 
‹‹ Takaisin hakutulokseen

Else Luokkala

Karkkila


Ennen muuttoaan Karkkilaan Luokkala oli kirjoittanut romaanin Kuukkeli on onnen lintu. Vuonna 1966 julkaistu teos on kuvaus Lapista, ja sen perusteella Luokkalaa alettiin kutsua lappalaisten ja heidän elämänsä kuvaajaksi. Tienoon haastattelussa Else Luokkala piti määritelmää liian ahtaana: ”Vain ihmisiin ja elämään tunnen mielenkiintoa, en siihen, mistä ne ovat. Enkä aio erikoistua muuhun kuin monipuolisuuteen.”

Karkkilan Tienoon haastattelussa Luokkalalta kysytään Vaskijärven rauhallisuudesta enemmänkin, jolloin hän värikkäästi kuvaa, miten ”kirjoittamisessa on se hyvä, mutta ei kait sinullakaan ole tapana jatkuvasti istua ähöttää lehden toimituksessa, tai tehtaalainen ota vuoden eväitä mukaansa ja vietä koko aikaansa tehtaassa. Kohtuus kaikessa. Kirjoittamisen aikana tämä rauha ja häiritsemätön olotila on välttämätön. Silloin ei siedä kissan pierasuakaan, mutta nyt, kun ei ole peliä, eikä vehettä, millä pääsisi liikkumaan ulommaksi välillä, niin tulee sulkasatoiseksi linnuksi, nyhtää itsestään kaiken… syö niin kuin vanhoja eväitä henkisesti tarkoitan. Täällä on kuin umpioidussa tölkissä niinä aikoina, jolloinka ajattelee, eikä ole juuri kirjoittamisen vaiheeseen päässyt. Jotenkin tuntuu, että jos lähtee tuonne tielle kävelemään ja ottamaan raitista ilmaa, niin hyvinkin saatetaan ajatella, että siellä se laiska mennä litistelee, eikä tee mitään. Jos taas liikkuu rivakasti, niin saattavat sanoa, että se nyt hosuaa vaan, eikä tee mitään. Paskat, en minä välitä kun sanosivat kohti, eikä porisis peräpuolella. Enkä minä tiedä sanovatko, mutta olen niin herkkä vaistoamaan asioita jopa ennakolta. Mutta minä viihdyn täällä, vaikkei tämä paratiisikaan ole, sitä minä tarkoitan.”

Luokkala ottaa kantaa myös siihen, tulisiko kirjoittavan ihmisen osallistua ajan tapahtumiin. Vastaus tulee kuin pyssyn suusta: ”Totta helvetissä, sehän on pakkokin osallistua. Ei kait kirjoittava ihminen voi hautautua yksinäisyyteen ja eristäytyä kuin korkeintaan siksi aikaa, minkä konekirjoitustyö vie. Vain muumiot voivat olla nykyajasta syrjässä, ei edes historioitsijatkaan, koska joka hetki tehdään jostakin asiasta historiaa.”

Onko kirjoittaminen helppoa? Luokkala vastaa: ”Miltäs tuntuu, onks yleensä työnteko helppoa? Koitas vetästä lonkalta joku nasta juttu. Joo, ei mikään ole helppoa, vaikka jotkut kait haluavat käsittää niin, että ellei kone sauhua, niin kirjailija on laiska. Sehän on useinkin viimeinen osa koko kirjoittamisen työstä tuo konetyö. Ei ole helppoa kellään, johan sen aikoinaan lupasi se suuren kirjankin isä, että otsasi hiessä …”

Kuukkeli on onnen lintu jäi Luokkalan ainoaksi romaaniksi. Vuonna 1971 ilmestyi vielä omakustanteena runokirja, joka on painettu Kemissä. Kemin kaupunginkirjaston kotiseutukokoelmassa on lisäksi joitakin käsikirjoituksia ja monisteita. Lisäksi Kemin kirjastossa on koottu tietoa kemiläisistä kirjailijoista, joukossa on myös tietoa Else Luokkalasta. Kemiläisiä kirjailijoita –kokoelma on valmistunut vuonna 1990.