Kössi Kaatra

Lohja

Sinä ja minä, (kokoelmasta Kynnyksellä 1903)

Me astumme kaihojen kangasta

ja kuljemme surusta suruun,

me etsimme onnemme taivasta

ja tyydymme pieneen muruun.

Nyt sulla on onnena uskosi,

ja sun untesi oraat itää,

ja sulla on korkea kaihosi.

mutt´ mulla ei ole mitään.

Tai - mullakin jossakin, sielussain

on tulenkipinä pieni,

niin pieni, mutta se hehkuu ain,

jos minne mun kulkee tieni.

Nyt tiedä mä tarkoitusta sen en.

Sen tiedän: aina se palaa.

On lohtu se tulisten tuskien,

se ilohon itkua valaa.

Oi äiti, pienet on tuskani mun,

mutt´ sullahan ne oli suuret,

ja sentään kestit sä kamppailun

ja säilytit Jumal-juuret.

Oon minäkin särkenyt sydäntäs

ja polkenut pyhimpääsi,

mutt´ katsohan, Luojasi, ystäväs,

tai kohtalo kait sen sääsi.

Ja vaikka me ympäri harhaillaan

ja kuljemme eri teitä,

niin sentään me yltäälle kuljetaan,

sama määrä on varten meitä.

Mutt´ mikäpä sitten se määrä lie?

Sen saamme me nähdä kerta.

Vaan paljon voimia vie tämä tie

ja paljon vaatii se verta!

Että kertakin! (kokoelmasta Suurlakkokuvia 1906)

Että kertakin sanamme täytimme

ja kertakin voimamme näytimme

ja kertakin olimme jotain;

että kertakin herjamme kostimme

ja kertakin niskamme nostimme

alta sorron ja sortajan otain!

Tämä tietää aamua yöstämme,

se tietää tulosta työstämme

ja se tulevat päivämme takaa;

se toivottomuutemme lopetti

ja orjain joukolle opetti:

ole valveilla, vaan älä makaa!