Mauri Koivisto

Vihti


Eskolla oli vielä kymmenisen minuuttia aikaa, ennen kuin auton oli määrä tulla häntä hakemaan. Hän seisoi ensin paikoillaan ulko-oven edessä kädessään pieni laukku, johon hän oli heittänyt pari ylimääräistä paitaa – tyhjennettyään sieltä ensin edellisen matkan aikana kertyneet pesuun menevät vaatteet. Alimmaisena laukussa oli toinen puku, jonka hän tiesi olevan silitystä vaille. Nyt hänelle ei ollut mitään merkitystä sillä, oliko puku ryppyinen vai ei. Hän oli niin harmistunut Karan soitosta ja siitä, että hänen oli lähdettävä. Kysymyksessä oli senlaatuinen kauppa, että – jos hän sen onnistuisi lyömään lukkoon – tilaisuutta ei voinut jättää käyttämättä.
 
(lähde: Mauri Koivisto, Raha ja Rakkaus, Karprint: Huhmari 1990. s. 103)