Mirkka Rekola

Mirkka Rekola kirjat järjestyksessä

Mistä Mirkka Rekolan kirjat kannattaa aloittaa?

Aforistiikasta kiinnostuneen kannattaa aloittaa juuri Muistikirjasta (1969), joka käynnisti tämän lajin nykymuodon suomalaisessa kirjallisuudessa. Runouteen tutustuvalle sopii Ilo ja epäsymmetria (1965), jossa Rekolan tiivis, monimerkityksinen kieli on jo täysin kehittynyt.

Myöhempään, entistä minimalistisempaan tuotantoon tutustuvalle sopivat Kuka lukee kanssasi (1990) ja Taivas päivystää (1996), joissa ilmaisu on tiivistynyt äärimmilleen. Uran alkupäästä kiinnostuneelle kannattaa lukea esikoiskokoelma Vedessä palaa (1954), josta Rekolan myöhempi tyyli on vielä matkan päässä.

Kuuluvatko Mirkka Rekolan kirjat sarjaan?

Rekolan tuotannossa ei ole sarjaa tai jatko-osia. Runokokoelmat ja aforismikokoelmat kulkevat kahtena rinnakkaisena, itsenäisenä linjana läpi hänen uransa, ja kumpaakin voi lukea missä järjestyksessä tahansa. Molemmat linjat kuitenkin syventävät ja kommentoivat toisiaan: samat kuvat ja ajatuskuviot toistuvat sekä runoissa että aforismeissa, vain eri muodossa puettuina.

Mitä Mirkka Rekola kirjoitti viimeksi?

Rekolan viimeinen kokoelma oli Kuulen taas äänesi. Runoja 2009–2010, joka ilmestyi vuonna 2011, kolme vuotta ennen hänen kuolemaansa. Sitä ennen ilmestyi Vesi on maailman muisti (2007), joka jatkoi samaa tiivistynyttä, luonnonkuvastoon nojaavaa ilmaisua kuin uran loppuvaiheen muutkin kokoelmat.

Mirkka Rekolan tunnetuimmat runot

Rekola tunnetaan tiiviistä, usein paradoksaalisesta ilmaisustaan, joka lähtee liikkeelle konkreettisesta kielikuvasta ja avautuu sitä tarkastellessa laajemmaksi. Muistikirja (1969) oli ensimmäinen hänen proosamuotoisista teoksistaan ja loi pohjan suomalaiselle nykyaforistiikalle. Hänen tuotantoaan on käännetty muun muassa ruotsiksi, ranskaksi, englanniksi ja saksaksi. Työstään hän sai muun muassa valtion kirjallisuuspalkinnon neljästi (1966, 1969, 1973, 1982), Eino Leino -palkinnon 1979, Pro Finlandia -mitalin 1982 ja Suomi-palkinnon 1995; Helsingin yliopisto myönsi hänelle kunniatohtorin arvon vuonna 2000, ja hänet valittiin Vuoden runoilijaksi 1998.

Rekola kehitti runoudessaan ja aforismeissaan tavan, jossa lause voi kääntyä lukijan silmien edessä toiseen suuntaan ja paljastaa uuden merkityksen. Tätä paradoksaalista, tiivistä ilmaisutapaa on tutkittu laajasti suomalaisessa kirjallisuudentutkimuksessa, ja hänen vaikutuksensa myöhempään suomalaiseen aforistiikkaan on kiistaton: Muistikirjan (1969) jälkeen laji vakiintui omaksi kirjallisuudenlajikseen Suomessa.

Rekolan tuotannosta koottiin vuonna 2011 laaja tutkimusartikkelien kokoelma Kuva silmissä: näkökulmia Mirkka Rekolan kirjailijantyöhön, mikä kertoo hänen vakiintuneesta asemastaan suomalaisen kirjallisuuden- tutkimuksen kohteena. Hänen runojaan ja aforismejaan on käännetty useille kielille, ja niitä opetetaan yhä suomalaisissa oppilaitoksissa esimerkkinä modernista, tiiviistä ilmaisusta. Hän kuoli Helsingissä 2014, 82-vuotiaana, seitsemän vuosikymmentä kestäneen kirjailijanuran jälkeen, joka ulottui esikoiskokoelmasta 1954 aina 2010-luvun alun kokoelmiin asti ja teki hänestä yhden suomalaisen runouden pisimpään ja johdonmukaisimmin julkaisseista tekijöistä koko sotienjälkeisenä aikana.

Rekolan tuotanto sopii lukijalle, joka etsii tiivistä, ajatuksia herättävää suomalaista runoutta tai aforistiikkaa ja joka on valmis palaamaan samaan lyhyeen tekstiin useamman kerran löytääkseen siitä uusia merkityksiä. Toinen samaan aikaan uudistanut modernistirunoilija on Pentti Saarikoski, ja laajempi valikoima suomalaista runoutta löytyy runous-lajisivulta. Rekolan koko tuotantoa yhdistää sama pyrkimys: sanoa mahdollisimman vähän sanoin mahdollisimman paljon, riippumatta siitä, onko kyseessä varhainen runo vai myöhempi tiivis aforismi.