Pentti Saarikoski

Pentti Saarikoski kirjat järjestyksessä

Alta löytyvät Saarikosken alkuperäisteokset julkaisujärjestyksessä. Käännöstyöt, joita hän teki muun muassa Homerokselta ja James Joycelta, eivät ole mukana taulukossa. Taulukko kattaa sekä runokokoelmat että esseeteokset, joita hän julkaisi lähes joka vuosi 1958–1983.

Mistä Pentti Saarikosken kirjat kannattaa aloittaa?

Luonteva aloitusteos on Mitä tapahtuu todella? (1962), jota pidetään 1960-luvun suomalaisen modernin runouden esimerkkitapauksena ja Saarikosken läpimurtona laajemmalle yleisölle. Esseistiikkaan tutustuvalle sopii Aika Prahassa (1967), joka kuvaa hänen oleskeluaan Prahassa 1966–1967.

Varhaisempaan, antiikin runoutta lähempänä olevaan tuotantoon tutustuvalle sopivat esikoiskokoelmat Runoja ja Toisia runoja (molemmat 1958), joissa klassisen kirjallisuuden opintojen vaikutus näkyy selvimmin. 1970-luvun tiiviimpää, mietiskelevää ilmaisua taas edustaa kokoelma Alue (1973).

Kuuluvatko Pentti Saarikosken kirjat sarjaan?

Saarikosken tuotannossa ei ole nimettyä kirjasarjaa. Hänen runokokoelmiensa katsotaan kuitenkin muodostavan tyylillisen kehityskaaren varhaisen antiikkivaikutteisen runouden kautta 1960-luvun poliittiseen runouteen ja 1970-luvun tiiviimpään, mietiskelevään ilmaisuun — kokoelma kokoelmalta seurattavan linjan, ei erillisen sarjan. Samaa kehityskaarta voi seurata myös hänen esseeteoksissaan, jotka kulkevat rinnakkain runokokoelmien kanssa 1960-luvun Prahan-kuvauksista 1980-luvun alun Eurooppa-pohdintoihin.

Mitä Pentti Saarikoski kirjoitti viimeksi?

Saarikosken viimeinen teos oli runokokoelma Hämärän tanssit, joka ilmestyi vuonna 1983, samana vuonna kuin hän kuoli Joensuussa.

Pentti Saarikosken tunnetuimmat runot ja teokset

Saarikoski tunnetaan etenkin kokoelmasta Mitä tapahtuu todella? (1962), joka yhdisti antiikin kirjallisuuden tuntemuksen ajankohtaiseen yhteiskunnalliseen kommentointiin ja vapaan mitan runouteen. Hän oli myös aikansa näkyvimpiä julkisia kirjailijahahmoja: kolumnisti (mm. nimimerkillä “Nenä”), kääntäjä sekä television ja radion haastateltava, joka otti kantaa ajan poliittisiin kysymyksiin. Työstään hän sai muun muassa Pro Finlandia -mitalin 1973, Aleksis Kivi -palkinnon 1974, Kalevi Jäntin palkinnon 1959 ja Mikael Agricola -palkinnon 1965 käännöstyöstä sekä kuusi valtion kirjallisuuspalkintoa uransa aikana.

Saarikoski asui elämänsä eri vaiheissa Helsingin lisäksi Prahassa 1966–1967 ja myöhemmin kahdeksan vuotta Ruotsissa Tjörnin saarella. Hän kuoli Joensuussa 1983, ja hänet on haudattu Uuteen Valamoon Heinävedelle.

Saarikosken runoutta luonnehtii hänen itse kuvaamansa “demokraattinen” tai “dialektinen” tyyli: puhekielinen, keskusteleva sävy, joka yhdistyy laajaan sivistykselliseen viitekehykseen antiikista nykyaikaan. Tämä yhdistelmä teki hänestä sekä arvostetun runoilijan että laajalle yleisölle tunnetun julkisuuden hahmon — harvinaista suomalaisessa runoudessa yhtä aikaa.

Käännöstyö oli Saarikoskelle yhtä keskeistä kuin oma tuotanto: hän toi suomeksi muun muassa Homeroksen Odysseian, James Joycen Odysseuksen ja useita antiikin filosofien tekstejä, ja monet näistä käännöksistä ovat yhä käytössä. Tämä laaja-alaisuus — runoilija, esseisti ja kääntäjä samassa hahmossa — teki hänestä yhden 1960- ja 1970-lukujen tunnetuimmista suomalaisista kirjailijoista. Hänen runojaan luetaan ja tutkitaan yhä suomalaisissa oppilaitoksissa esimerkkinä sodanjälkeisen sukupolven modernista lyriikasta, ja hänen käännöksensä antiikin klassikoista ovat yhä monen suomalaislukijan ensikosketus näihin teoksiin.

Saarikosken tuotanto sopii lukijalle, joka etsii 1960- ja 1970-lukujen suomalaista modernia runoutta ja yhteiskunnallista esseistiikkaa, ja joka on kiinnostunut siitä, miten antiikin kirjallisuuden tuntemus voi näkyä ajankohtaisessa, puhekielisessä nykyrunoudessa, ja joka arvostaa kirjailijaa, joka oli yhtä aikaa runoilija, esseisti ja kääntäjä. Toinen samaan aikaan vaikuttanut modernistirunoilija on Mirkka Rekola, ja laajempi valikoima suomalaista runoutta löytyy runous-lajisivulta.