Runous ja lyriikka

Mitä runous tarkoittaa?

Runous on yksi kaunokirjallisuuden kolmesta vanhasta päämuodosta proosan ja draaman rinnalla. Siinä missä proosa etenee suorasanaisesti kertoen tai perustellen, runous nojaa kielen sointiin, mielikuviin ja tiiviyteen: yksi hyvin valittu sana tai kuva voi kantaa yhtä paljon merkitystä kuin proosassa kokonainen kappale. Runouden perusmuotona pidetään minämuotoista, yksilön tuntemuksia ilmaisevaa keskeis- eli keskuslyriikkaa, jossa runon puhuja jakaa jonkin henkilökohtaisen kokemuksen tai havainnon.

Runouteen on historiallisesti liittynyt musiikki ja tanssi: runoja on alun perin laulettu, ja sana “lyriikka” viittaakin antiikin musiikkiesityksissä käytettyyn soittimeen, lyyraan. Tämä musiikillinen tausta näkyy edelleen monessa runossa rytmin ja toiston kautta, vaikka nykyrunous on usein irtaantunut perinteisestä runomitasta.

Runouden ja proosan ero ei ole aina jyrkkä. On olemassa proosarunoa, joka kirjoitetaan proosan ulkoasuun mutta runouden keinoin — ilman säkeenvaihtoja, mutta silti tiiviillä, kuvallisella kielellä. Toisaalta osa proosasta lainaa runouden keinoja: rytmistä toistoa, äännesointia, tiivistä ilmaisua. Raja on siis ennen kaikkea työkalu, joka auttaa jäsentämään kirjallisuuden kenttää, ei kirjailijan itsensä asettama ehdoton muuri.

Mitkä ovat runouden tunnusmerkit?

Nykyrunous on usein irtautunut perinteisestä runomitasta ja riimistä kokonaan — vapaamittainen runo on 1900-luvulta lähtien ollut yhtä yleinen kuin mitallinen, eikä kumpikaan muoto ole toista arvokkaampi. Yhteistä kaikelle runoudelle on kuitenkin edelleen kielen tietoinen, esteettinen käyttö: runoilija valitsee sanansa toisin kuin proosakirjailija, joka usein tavoittelee ennen kaikkea selkeyttä ja sujuvuutta.

Runous jakautuu perinteisesti useaan alalajiin sen mukaan, mistä näkökulmasta, kenelle ja missä tilanteessa se on kirjoitettu. Keskuslyriikan lisäksi tunnetaan esimerkiksi tilapäisrunous, joka kirjoitetaan tiettyä tilaisuutta — häitä, syntymäpäivää, valmistujaisia — varten. Tällaista käyttörunoutta löytyy tältä sivustolta omilta sivuiltaan esimerkiksi onnittelurunoista ja valmistujaisrunoista, jotka palvelevat aivan tiettyä hetkeä elämässä. Näiden käytännöllisempien alalajien rinnalla on aina ollut myös puhtaasti taiteellisiin tavoitteisiin tähtäävä runous, joka ei palvele mitään tiettyä tilaisuutta vaan ainoastaan itseään.

Suomalaisen runouden perinne

Suomalaisen runouden juuret ulottuvat kansanrunouteen, josta tunnetuin kokoelma on Elias Lönnrotin kokoama Kalevala — runomittainen kansalliseepos, joka rakentuu kalevalamitan varaan. Kirjallisen, yksittäisten tekijöiden allekirjoittaman runouden aika alkoi 1800-luvulla: Aleksis Kivi kirjoitti proosansa ohella myös runoutta, ja J. L. Runeberg loi kansallisrunoutta, joka muokkasi suomalaista itseymmärrystä vuosikymmeniksi eteenpäin. Molemmat kirjailijat kuolivat 1800-luvulla — Kivi 1872 ja Runeberg 1877 — joten heidän koko tuotantonsa on nykyisin tekijänoikeuden ulkopuolella.

Runebergin runoudessa korostuivat isänmaallisuus ja kansallinen yhtenäisyys tavalla, joka sopi 1800-luvun kansallisen herätyksen aikaan; Kiven runous puolestaan oli henkilökohtaisempaa ja usein melankolisempaa, lähempänä sitä yksilön sisäistä maailmaa, johon myöhempi keskuslyriikka nojaa vahvemmin. Nämä kaksi suuntausta — yhteisöllinen, kansaa puhutteleva runous ja henkilökohtainen, yksilön tunteita tutkiva runous — ovat kulkeneet rinnakkain koko suomalaisen lyriikan historian ajan, eikä kumpikaan ole koskaan syrjäyttänyt toista kokonaan.

1900-luvun alkupuoli oli suomalaisen lyriikan kulta-aikaa: Eino Leino, Edith Södergran, Saima Harmaja, Uuno Kailas, Katri Vala, Kaarlo Sarkia ja Aaro Hellaakoski loivat kukin oman, tunnistettavan äänensä, ja moni heistä kuoli nuorena — Harmaja jo parikymppisenä, Kailas ja Södergran niin ikään ennenaikaisesti. Näiden runoilijoiden tuotanto on nykyisin tekijänoikeuden ulkopuolella, koska Suomessa tekijänoikeus on voimassa 70 vuotta kuolinvuodesta ja kaikki edellä mainitut kuolivat 1955 tai aiemmin — se on tämän sivuston suurin etu: heidän runojaan voi lukea täällä kokonaisuudessaan, ei vain otteina.

Tämä 1900-luvun alun runoilijasukupolvi eli ja kirjoitti nuoren itsenäisen Suomen ja sitä edeltäneiden vuosikymmenten murroksessa, ja moni heistä käsitteli runoissaan kuolemaa, rakkautta ja luontoa tavalla, joka tuntuu edelleen tuoreelta yli sata vuotta myöhemmin. Se, että moni heistä kuoli nuorena, antaa heidän tuotannolleen jälkikäteen usein melankolisen sävyn, vaikka runot itsessään vaihtelevat laajasti tunnelmasta toiseen kevyestä leikillisyydestä syvään suruun.

1900-luvun jälkipuoliskolla ja 2000-luvulla suomalaista runoutta ovat kirjoittaneet muun muassa Tommy Tabermann, Sirkka Turkka, Aila Meriluoto, Mirkka Rekola, Helvi Juvonen, Yrjö Jylhä, Lauri Viita ja Pentti Saarikoski. Heidän tuotantonsa on vielä tekijänoikeuden piirissä, joten heidän runojaan ei voi lainata tällä sivustolla kokonaisuudessaan — mutta heidän merkityksensä suomalaiselle runoudelle on siitä huolimatta yhtä keskeinen kuin varhaisempien klassikoiden.

Tämä jälkimmäinen sukupolvi toi suomalaiseen runouteen uusia äänensävyjä: modernismi vapautti runon perinteisestä mitasta ja riimistä, ja runon aiheet laajenivat luonnon ja tunteen kuvauksesta myös yhteiskunnalliseen ja kokeellisempaan ilmaisuun. Osa heistä, kuten Pentti Saarikoski, tunnetaan myös laajasta käännöstyöstään, joka toi suomenkieliseen kirjallisuuteen maailmankirjallisuuden klassikoita alkukielestä käännettyinä — esimerkiksi James Joycen pääteoksen suomennoksena.

Sukupolvien välinen ero näkyy myös hyvin selvästi siinä, miten runoutta nykyisin julkaistaan ja luetaan verrattuna sata vuotta sitten vallinneeseen käytäntöön: 1900-luvun alun runoilijoiden kokoelmat ilmestyivät painettuina kirjoina harvakseltaan, kun taas nykyrunoilija voi julkaista yksittäisiä runoja myös verkossa ja sosiaalisessa mediassa ennen kokoelman ilmestymistä. Runouden ydin — kielen tietoinen, esteettinen käyttö — on kuitenkin pysynyt samana julkaisutavan muutoksista huolimatta, ja moni klassikkorunoilijan säe kiertää edelleen juhlapuheissa ja onnitteluissa tunnistamatta enää alkuperäistä lähdettään tai kirjoittajaansa.

Mistä runoudesta kannattaa aloittaa?

Julkisen tekijänoikeuden ulkopuolella olevasta klassikkorunoudesta kiinnostuneelle Eino Leinon tuotanto on luonteva lähtökohta: hänen runonsa yhdistävät kansanrunouden rytmiä ja henkilökohtaista tunnetta tavalla, joka on kestänyt lukemista yli sata vuotta. Edith Södergranin runous puolestaan edustaa suomenruotsalaista modernismia ja on kansainvälisestikin tunnustettu uranuurtajan ääni, jonka vaikutus näkyy myöhemmässä pohjoismaisessa runoudessa laajalti.

Kauneimmat suomalaiset runot -sivu kokoaa laajemman valikoiman runoja eri tilaisuuksiin ja tunnelmiin, ja se on hyvä paikka selata useamman runoilijan tuotantoa rinnakkain ennen kuin syventyy yhteen tekijään kerrallaan. Runoutta kannattaa lukea ääneen, ei vain silmillä: kielen sointi ja rytmi avautuvat usein paljon selvemmin, kun runon kuulee eikä vain lue.

Aloittelijalle kannattaa suositella lyhyitä, yksittäisiä runoja ennen kokonaisiin kokoelmiin syventymistä — yksi hyvä runo kerrallaan avaa lajia paremmin kuin koko kokoelman lukeminen putkeen ensimmäisellä kerralla, eikä koko kokoelmaa ole pakko lukea alusta loppuun kerralla. Kun tunnistaa, millainen runous itseä puhuttelee — tiivis ja niukka vai runsas ja kuvallinen, luontoaiheinen vai ihmissuhteita käsittelevä — on helpompi etsiä lisää samantyyppistä tuotantoa joko klassikoiden tai nykyrunoilijoiden joukosta, sen sijaan että yrittäisi lukea kaikkea kerralla.

Runouden lukeminen eroaa proosan lukemisesta myös tempoltaan: siinä missä romaania voi lukea nopeasti eteenpäin juonta seuraten, runo palkitsee hidastamisesta ja uudelleenlukemisesta. Sama runo voi avautua eri tavalla toisella lukukerralla, kun huomio kiinnittyy eri sanoihin tai kuviin kuin ensimmäisellä kerralla — tämä toistettavuus on yksi syy siihen, miksi hyvät runot kestävät lukemista vuosikymmenestä toiseen tavalla, johon moni muu tekstilaji ei pysty, vaikka lukija olisi jo osannut runon ulkoa.