Suomalaiset kirjailijat

Mitä tarkoitetaan suomalaisilla kirjailijoilla?

Suomalaisiksi kirjailijoiksi luetaan sekä suomeksi että ruotsiksi kirjoittavat, Suomessa syntyneet tai vaikuttaneet kirjailijat — Suomen kaksikielisyys näkyy myös kirjallisuushistoriassa vahvasti, sillä osa maan tärkeimmistä kirjailijoista on kirjoittanut äidinkielenään ruotsia. Suomalaisen kirjallisuuden historiaa leimaa erityisesti 1800-luvun kansallinen herääminen, jolloin suomen kielestä alettiin tietoisesti rakentaa kirjallisuuden kieltä latinan ja ruotsin rinnalle.

Tästä syystä suomalaisen kirjallisuuden varhaisvaiheet näyttäytyvät usein kaksijakoisina: samaan aikaan kun J. L. Runeberg kirjoitti ruotsiksi kansallista identiteettiä rakentavaa runoutta, Elias Lönnrot keräsi ja toimitti suomenkielistä, suulliseen kansanperinteeseen pohjautuvaa Kalevalaa. Molemmat perinteet ovat yhtä olennainen osa suomalaista kirjallisuushistoriaa, vaikka ne kirjoitettiinkin eri kielillä ja eri lähtökohdista.

Suomen kansalliskirjailijat

Kahta kirjailijaa kutsutaan erityisin arvonimin: Aleksis Kiveä (1834-1872) Suomen kansalliskirjailijaksi ja J. L. Runebergiä (1804-1877) kansallisrunoilijaksi.

Aleksis Kiven romaani “Seitsemän veljestä” (1870) oli yksi ensimmäisistä merkittävistä suomenkielisistä romaaneista, ja se yhdisti kansanomaisen huumorin, luonnonkuvauksen ja yksilön kasvutarinan tavalla, joka teki siitä suomalaisen kirjallisuuden kulmakiven. J. L. Runeberg kirjoitti ruotsiksi, ja hänen “Vänrikki Stoolin tarinat” -teoksensa muokkasi vahvasti suomalaisten mielikuvaa omasta historiastaan ja maisemastaan; kokoelman ensimmäinen runo on nykyinen kansallislaulu “Maamme”.

Elias Lönnrot puolestaan ei ollut runoilija samassa mielessä kuin Kivi tai Runeberg, vaan kansanrunouden kerääjä ja toimittaja: hän kokosi Kalevalan suullisesta perimätiedosta, jota hän keräsi useilla matkoillaan Suomessa, Vienan Karjalassa, Kuolan niemimaalla ja Baltiassa. Kalevalasta tuli suomalaisen kansallisen identiteetin keskeinen teksti, ja se vaikutti merkittävästi koko myöhempään suomalaiseen kirjallisuuteen ja taiteeseen.

Nämä kolme nimeä muodostavat suomalaisen kirjallisuuden peruskiven: ilman Lönnrotin keräämää kansanrunoutta, Runebergin kansallista runoutta ja Kiven suomenkielistä proosaa myöhempi suomalainen kirjallisuus olisi näyttänyt hyvin erilaiselta. Moni 1900-luvun kirjailija on tietoisesti käynyt vuoropuhelua näiden kolmen perinnön kanssa, joko jatkamalla niiden teemoja tai tietoisesti asettumalla niitä vastaan.

Suomalaiset naiskirjailijat

Minna Canth (1844-1897) on suomalaisen naiskirjallisuuden uranuurtaja: hänen realistiset näytelmänsä ja romaaninsa, kuten “Työmiehen vaimo” (1885) ja “Anna Liisa” (1895), käsittelivät naisen asemaa, avioliittoa ja yhteiskunnallista eriarvoisuutta tavalla, joka oli aikanaan poikkeuksellisen suora. Canth vaikutti Kuopiossa ja Jyväskylässä, ja hänestä tuli yksi suomalaisen yhteiskunnallisen realismin keskeisistä hahmoista.

Edith Södergran (1892-1923) uudisti suomenruotsalaista runoutta: hän kirjoitti vapaamittaista, kuvarikasta runoutta, joka poikkesi radikaalisti aikansa sidotusta mittarunoudesta. Hänen esikoiskokoelmansa “Dikter” ilmestyi 1916, ja hänen tuotantonsa vaikutti laajasti pohjoismaiseen modernistiseen runouteen, vaikka arvostus tuli vasta hänen kuolemansa jälkeen.

Tove Jansson (1914-2001) on kansainvälisesti tunnetuin suomalainen naiskirjailija: Muumit, joiden ensimmäinen kirja “Muumit ja suuri tuhotulva” ilmestyi 1945, tunnetaan kirjoina, sarjakuvana ja myöhemmin televisiosarjoina lähes kaikkialla maailmassa. Nykykirjailijoista Sofi Oksanen (s. 1977) on noussut kansainvälisesti tunnetuimpien joukkoon: hänen romaaninsa “Puhdistus”, ilmestynyt ensin näytelmänä 2007 ja romaanina 2008, käsittelee Viron lähihistoriaa ja on käännetty kymmenille kielille.

Nämä neljä nimeä — Canth, Södergran, Jansson ja Oksanen — kattavat yhdessä lähes koko suomalaisen naiskirjallisuuden aikajanan 1800-luvun lopulta nykypäivään, ja jokainen edustaa oman aikansa kirjallista murrosta: Canth yhteiskunnallista realismia, Södergran modernistista runoutta, Jansson lasten- ja kuvakirjallisuuden uudistusta ja Oksanen nykyromaanin kansainvälistymistä.

Muita tunnettuja suomalaisia kirjailijoita

Väinö Linna (1920-1992) kirjoitti “Tuntemattoman sotilaan” (1954), yhden Suomen luetuimmista romaaneista sotien jälkeen, sekä Pohjantähti-trilogian (1959-1962), joka kuvaa suomalaisen maaseudun muutosta useiden sukupolvien ajalta. Molemmat teokset kuvaavat suomalaista yhteiskuntaa realistisesti, ilman aiemman sotakirjallisuuden juhlavaa sankarikuvaa, ja juuri tämä suoruus teki niistä aikanaan sekä suosittuja että kiisteltyjä.

Mika Waltari (1908-1979) puolestaan tunnetaan erityisesti historiallisista romaaneistaan; hänen tuotantonsa on yksi laajimmista suomalaisen kirjallisuuden historiassa, ja hän kirjoitti romaanien lisäksi dekkareita, näytelmiä ja runoutta jo 1920-luvulta lähtien. Waltarin historialliset romaanit yhdistävät huolellisen taustatyön ja sujuvan, juonivetoisen kerronnan tavalla, joka on tehnyt niistä ajattomia: niitä luetaan yhä, vaikka ne on kirjoitettu vuosikymmeniä sitten.

Eino Leino (1878-1926) on yksi suomalaisen runouden keskeisimmistä hahmoista: hänen laaja runokokoelmiensa tuotantonsa, kuten “Helkavirsiä” (1903), yhdisti kansanrunouden perinnettä ja yksilöllistä, tunnepitoista ilmaisua. Leinon runous ammensi paljon samasta kansanrunoperinteestä kuin Lönnrotin Kalevala, mutta muokkasi sen omaksi, henkilökohtaisemmaksi ilmaisukseen — tästä syystä häntä pidetään sillanrakentajana vanhan kansanrunon ja modernin, yksilöllisen runouden välillä.

Kirjallisuuspalkinnot tunnustuksena

Suomalaisen nykykirjallisuuden arvostusta mittaa erityisesti Finlandia-palkinto, vuonna 1984 perustettu tunnustus, jonka jakaa vuosittain Suomen Kirjasäätiö. Alun perin palkinto voitiin myöntää mille tahansa kaunokirjalliselle teokselle, mutta vuodesta 1993 lähtien sen on voinut saada vain romaani. Palkinnon saaminen nostaa teoksen ja sen kirjoittajan nopeasti laajempaan yleisötietoisuuteen, ja monet palkitut teokset ovat myöhemmin nousseet myös kansainväliseen suosioon käännösten kautta.

Mistä suomalaisista kirjailijoista kannattaa aloittaa?

Klassikoista kiinnostuneelle Seitsemän veljestä on luonteva ensimmäinen valinta: se on samaan aikaan seikkailu, kasvutarina ja kielellinen ilotulitus, joka avaa suomen kielen ilmaisuvoimaa laajemminkin. Kalevalasta kiinnostuneelle Kalevala-sivu esittelee eepoksen rakenteen ja sisällön tarkemmin.

Naiskirjailijoiden tuotantoon tutustuvalle Minna Canthin näytelmät avaavat suoran ikkunan 1800-luvun lopun suomalaiseen yhteiskuntaan, kun taas Tove Janssonin Muumit sopivat sekä lapselle että aikuiselle lukijalle. Nykykirjallisuudesta kiinnostuneelle Sofi Oksasen tuotanto tarjoaa vahvan, historiaan kytkeytyvän lähtökohdan.

Suomalaista kirjallisuutta kannattaa lähestyä myös aikakauden mukaan: kirjallisuuden historia -sivu käy tarkemmin läpi, miten suomalainen kirjallisuus on kehittynyt kansallisesta heräämisestä nykypäivään, ja auttaa sijoittamaan yksittäiset kirjailijat laajempaan aikajanaan. Kaikkien näiden kirjailijoiden yhteinen piirre on se, että heidän teoksensa kertovat samalla jotain olennaista siitä ajasta ja yhteiskunnasta, jossa ne on kirjoitettu — siksi suomalaiseen kirjallisuuteen tutustuminen on samalla tutustumista Suomen historiaan.

Jos etsii tiettyä genreä suomalaisen kirjallisuuden sisältä, kannattaa katsoa myös lajikohtaisia sivuja: romaani-sivu esittelee suomalaisen romaanin virstanpylväitä tarkemmin, runous-sivu käy läpi suomalaisen runouden kehitystä, ja dekkari-sivu kokoaa yhteen suomalaisen rikoskirjallisuuden. Näiden sivujen kautta pääsee kiinni siihen, miten yksittäiset kirjailijat ja heidän teoksensa asettuvat osaksi laajempaa lajiperinnettä — sama kirjailija voi näkyä yhtä aikaa sekä oman aikakautensa että oman genrensä keskeisenä hahmona.