Suomalaisen kirjallisuuden historia

Mistä suomalainen kirjallisuus alkoi?

Ensimmäinen suomenkielinen kirja oli Mikael Agricolan aapinen Abckiria, jonka ensimmäinen painos ilmestyi todennäköisesti vuonna 1543. Agricola, joka toimi piispana ja oli keskeinen hahmo Suomen reformaatiossa, käänsi myös Uuden testamentin suomeksi vuonna 1548 — nämä käännökset loivat pohjan koko myöhemmälle kirjoitetulle suomen kielelle. Abckiriasta ei ole säilynyt yhtäkään täydellistä kappaletta, vain muutamia lehtiä ensimmäisestä painoksesta.

Agricolan jälkeen suomen kielellä kirjoitettiin pitkään lähinnä uskonnollista ja opetuksellista kirjallisuutta. Varsinaista kaunokirjallisuutta suomen kielellä syntyi vasta paljon myöhemmin: suomi nousi kirjallisuuden valtakieleksi vasta 1800-luvun jälkipuoliskolla, Aleksis Kiven aikana. Tätä ennen Suomessa kirjoitettiin kaunokirjallisuutta pääosin ruotsiksi, sillä ruotsi oli pitkään sekä hallinnon että sivistyneistön kieli, ja suomea pidettiin lähinnä rahvaan puhekielenä.

Tämä kielellinen jako selittää, miksi suomalaisen kirjallisuuden varhaisvaiheet näyttäytyvät jälkikäteen kaksijakoisina: samat aatteet ja aikakaudet tuottivat sekä ruotsinkielistä että suomenkielistä kirjallisuutta, mutta eri tahtiin ja eri yleisöille. Suomen kielen nostaminen kirjallisuuden kieleksi oli tietoinen, vuosikymmeniä kestänyt hanke, johon osallistuivat niin kielentutkijat, kansanrunon kerääjät kuin kirjailijatkin.

Kansallinen herääminen ja Kalevala

1800-luvun alkupuolella Suomessa alkoi kansallisromanttinen herääminen, joka näkyi myös kirjallisuudessa. Turkuun syntyi niin sanottujen Turun romantikkojen piiri, joka ryhmittyi Aura-kalenterin (1817-1818) ja Mnemosyne-lehden (1819-1823) ympärille ja toi Suomeen uusromanttisia vaikutteita Ruotsista.

Tämän liikkeen keskeisin saavutus oli Elias Lönnrotin kokoama Kalevala, joka ilmestyi ensin 1835 ja laajennettuna versiona 1849. Lönnrot keräsi kansaneepoksensa aineksen suullisesta kansanrunoperinteestä useilla keruumatkoillaan Suomessa, Vienan Karjalassa, Kuolan niemimaalla ja Baltiassa. Kalevalasta tuli suomalaisen kansallisen identiteetin keskeinen teksti, ja se vaikutti laajasti myöhempään kirjallisuuteen, kuvataiteeseen ja musiikkiin.

Samaan aikaan J. L. Runeberg kirjoitti ruotsiksi kansallista identiteettiä rakentavaa runoutta: hänen “Vänrikki Stoolin tarinat” -kokoelmansa (I osa 1848, II osa 1860) vahvisti suomalaisten käsitystä omasta historiastaan, ja sen ensimmäisestä runosta tuli myöhemmin Suomen kansallislaulu.

Kultakausi ja suomenkielisen proosan läpimurto

1800-luvun jälkipuoliskoa kutsutaan suomalaisen taiteen kultakaudeksi: samaan aikaan kun kuvataide ja musiikki kukoistivat, suomenkielinen proosa teki läpimurtonsa Aleksis Kiven myötä. Kiven romaani Seitsemän veljestä (1870) oli yksi ensimmäisistä merkittävistä suomenkielisistä romaaneista ja osoitti, että suomen kielellä voi kirjoittaa kunnianhimoista, monikerroksista proosaa.

1800-luvun lopulla vaikutti myös karelianismi: kansallisromanttinen Karjala-harrastus, jossa taiteilijat ja tutkijat etsivät Suomen itäistä kulttuuriperinnettä ja kuvittelivat sen olevan suomalaisen kulttuurin “alkulähde”. Karelianismin huippukausi oli ohi jo 1890-luvun puolivälissä, mutta sen vaikutus näkyi pitkään suomalaisessa taiteessa ja kirjallisuudessa.

Samalla vuosikymmenellä Minna Canth toi suomalaiseen kirjallisuuteen yhteiskunnallisen realismin: hänen näytelmänsä ja romaaninsa 1880-luvulta lähtien, kuten “Työmiehen vaimo” (1885), käsittelivät naisen asemaa ja yhteiskunnallista eriarvoisuutta tavalla, joka poikkesi aiemman ajan juhlavasta kansallisromantiikasta.

1900-luvun alku: runous ja itsenäistyminen

1900-luvun alussa suomalainen runous eli vahvaa kautta. Eino Leino yhdisti tuotannossaan, kuten kokoelmassa “Helkavirsiä” (1903), kansanrunon perinnettä ja yksilöllistä, tunnepitoista ilmaisua, ja hänestä tuli yksi aikakauden keskeisimmistä runoilijoista. Hänen runoutensa asettui kiinnostavaan välitilaan: se ammensi samasta kansanrunoperinteestä kuin Lönnrotin Kalevala, mutta muokkasi sen henkilökohtaisemmaksi, yksilön tunteita korostavaksi ilmaisuksi — tästä syystä Leinoa pidetään usein sillanrakentajana vanhan kansanrunon ja modernin runouden välillä.

Suomen itsenäistyminen 1917 ja sitä seurannut sisällissota vaikuttivat syvästi seuraavien vuosikymmenten kirjallisuuteen, joka käsitteli usein kansakunnan eheytymistä ja yhteistä historiaa. Nuoren itsenäisen valtion kirjallisuudelta odotettiin monella taholla kansaa yhdistävää roolia, mikä näkyi sekä aiheiden valinnassa että siinä, miten voimakkaasti kirjallisuuskeskustelu politisoitui vuosikymmenten ajaksi.

Sotakirjallisuus ja modernismi

Toisen maailmansodan jälkeen suomalainen kirjallisuus käsitteli sotakokemusta uudella, aiempaa realistisemmalla otteella. Väinö Linnan Tuntematon sotilas (1954) kuvasi suomalaisia sotilaita jatkosodassa ilman aiemman sotakirjallisuuden juhlavaa sankarikuvaa, mikä herätti julkaisuaikanaan myös kiivasta keskustelua. Samalla vuosikymmenellä Mika Waltari vakiinnutti asemansa yhtenä suomalaisen kirjallisuuden kansainvälisesti tunnetuimmista nimistä laajalla historiallisten romaanien tuotannollaan, jota hän oli kirjoittanut jo 1920-luvulta lähtien.

1950- ja 1960-luvuilla suomalaiseen runouteen ja proosaan rantautui modernismi: kieli ja muoto alkoivat murtua vapaammiksi, ja kertojan ääni etääntyi perinteisestä, suoraviivaisesta kerronnasta. Pentti Saarikoski, joka kuoli 1983, oli yksi tämän murroksen keskeisistä äänistä suomalaisessa runoudessa. Modernismin myötä runous irtautui aiemmasta sidotusta mitasta ja perinteisestä säkeenmuodosta yhä voimakkaammin, ja proosassa kokeiltiin uusia kerronnan tapoja, jotka poikkesivat 1800-luvun ja 1900-luvun alun realistisesta perinteestä.

Nykykirjallisuus ja kansainvälistyminen

Vuonna 1984 perustettu Finlandia-palkinto on nykyisen suomalaisen kaunokirjallisuuden keskeinen tunnustus; sen jakaa vuosittain Suomen Kirjasäätiö, ja vuodesta 1993 lähtien sen on voinut saada vain romaani. Palkinnon saaminen on monelle kirjailijalle merkittävä käännekohta, joka on avannut tien myös kansainvälisiin käännöksiin.

2000-luvulla suomalainen kirjallisuus on kansainvälistynyt aiempaa voimakkaammin. Sofi Oksasen romaani “Puhdistus”, ilmestynyt ensin näytelmänä 2007 ja romaanina 2008, käsittelee Viron lähihistoriaa ja on käännetty kymmenille kielille — yksi selvimmistä esimerkeistä siitä, miten suomalainen kirjallisuus tavoittaa nykyään laajan kansainvälisen yleisön aivan eri tavalla kuin sata vuotta sitten.

Kansainvälistyminen ei ole korvannut kotimaista lukijakuntaa vaan täydentänyt sitä: samaan aikaan kun yhä useampi suomalaisteos käännetään useille kielille, kotimaiset lukijat seuraavat edelleen tiiviisti sekä uutta kaunokirjallisuutta että klassikoiden uusia painoksia ja tulkintoja. Tässä mielessä 2000-luvun suomalainen kirjallisuus jatkaa samaa perinnettä, jonka Agricola aloitti melkein viisisataa vuotta sitten: kieltä ja tarinoita, jotka puhuttelevat sekä kotimaista että yhä useammin myös kansainvälistä yleisöä.

Mistä suomalaisen kirjallisuuden historiaan kannattaa tutustua?

Alusta kiinnostuneelle Kalevala on luonteva lähtökohta, sillä se avaa sekä suomalaisen kansanrunoperinteen että myöhemmän kirjallisuuden yhteisen aineksen. Suomenkielisen proosan läpimurtoa haluavalle Seitsemän veljestä näyttää, millaista kieltä ja huumoria Aleksis Kivi rakensi tyhjästä. Sotienjälkeisestä ajasta kiinnostuneelle Tuntematon sotilas avaa suoran ikkunan siihen, miten suomalainen kirjallisuus käsitteli omaa lähihistoriaansa.

Jos haluaa tutustua laajemmin yksittäisiin kirjailijoihin eri aikakausilta, suomalaiset kirjailijat -sivu kokoaa yhteen tärkeimmät nimet Aleksis Kivestä Sofi Oksaseen ja auttaa löytämään kunkin aikakauden keskeisimmät teokset yhdellä kertaa.

Kirjallisuuden historiaa kannattaa lukea myös rinnakkain itse teosten kanssa: aikakausi selittää usein sen, miksi teos on kirjoitettu juuri niin kuin on — miksi Kiven kieli on niin kansanomaista, miksi Linnan sotakuvaus on niin karua, tai miksi Oksasen romaanit kytkeytyvät niin vahvasti lähihistoriaan. Historia ei ole vain tausta, jota vasten teoksia luetaan, vaan osa sitä, mitä teokset lopulta kertovat.