Novelli

Mitä novelli tarkoittaa?

Novellin lajityypillinen ydin on keskittäminen: se voi tarkoittaa ratkaisevaa, teemaa valottavaa käännekohtaa juonessa, yhden tapahtuman tiivistä kuvausta tai yksittäisen henkilöhahmon tai tilanteen syventämistä. Siinä missä romaaniin mahtuu useita juonilinjoja ja kymmeniä henkilöitä, novellissa riittää tavallisesti yksi keskeinen tapahtuma ja yhdestä kolmeen henkilöä. Tämä rajaus ei ole heikkous vaan valinta: novellin tekijä joutuu miettimään tarkkaan, mitä tarinasta jätetään kertomatta, koska jokainen ylimääräinen yksityiskohta vie tilaa oleelliselta. Novelli on myös romaania draamallisempi: siitä voi yleensä erottaa selkeän käännekohdan (peripetia) ja huippukohdan (kliimaksi), jotka kantavat koko tarinan.

Novelli on lajityyppinä sukua sadulle ja muulle lyhytproosalle, mutta siinä missä satu usein noudattaa vakiintunutta kaavaa ja opettavaista sanomaa, novelli jättää tulkinnan avoimemmaksi. Moni novelli päättyy avoimeen tai yllättävään loppuun, joka jättää lukijan pohtimaan tapahtumien merkitystä vielä sen jälkeen, kun teksti on luettu loppuun — tämä on osa novellin viehätystä verrattuna romaanin usein selkeämmin sidottuun loppuratkaisuun.

Mitkä ovat novellin tunnusmerkit?

Miten novelli eroaa romaanista ja proosasta?

Novelli ja romaani ovat molemmat proosan päälajeja, mutta niiden ero ei ole aina yksiselitteinen: novellin ja romaanin raja voi olla vaikeasti määriteltävissä silloin, kun teksti asettuu näiden kahden väliin, esimerkiksi pitkän novellin tai lyhyen romaanin muodossa. Käytännössä pituus ja rakenteen laajuus ratkaisevat: jos tekstissä on tilaa useammalle juonelle ja laajalle henkilögallerialle, kyse on romaanista, ei novellista.

Novellin varhaishistoriassa monet lajin klassikot olivat nimenomaan novelleja, ei romaaneja — esimerkiksi yhdysvaltalaisen Edgar Allan Poen “Rue Morguen murhat” (1841), jota pidetään kirjallisuudenhistorian ensimmäisenä salapoliisitarinana, on novellin mittainen teksti eikä romaani. Poen novellissa etsivä C. Auguste Dupin ratkaisee kaksoismurhan pelkän päättelykykynsä avulla, ja tarina vaikutti suoraan muun muassa Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes -hahmoon — hyvä muistutus siitä, että moni kirjallisuuden vaikutusvaltaisimmista ideoista on syntynyt juuri novellin tiiviissä muodossa, ei laajassa romaanissa. Nykyisin lyhyempi rikosnovelli elää lähinnä antologioissa ja aikakauslehdissä, kun taas kirjakaupan hyllyt täyttyvät lähes yksinomaan romaanimittaisista dekkareista ja niiden sarjoista.

Sama kehitys näkyy laajemminkin: 1800- ja 1900-luvun alun kirjallisuudessa novelli oli usein yhtä arvostettu ja yleinen muoto kuin romaani, ja monet aikakauslehdet elivät nimenomaan novellien varassa. Kirjamarkkinoiden keskittyminen sarjoihin ja pitkiin romaaneihin on sittemmin siirtänyt novellin enemmän harrastajien, kirjallisuuslehtien ja kirjoittajakoulutuksen pariin, vaikka laji ei ole kadonnut minnekään — moni kirjoittajakoulu ja -kurssi käyttää edelleen novellia ensimmäisenä harjoitusmuotona juuri siksi, että sen tiiviys pakottaa harjoittelemaan tiivistä ilmaisua.

Ketkä ovat suomalaisen novellin tekijöitä?

Veijo Meri on yksi sukupolvensa tunnetuimmista suomalaisista kirjailijoista ja kansainvälisesti tunnettu modernin suomalaisen proosan edustaja. Hän tuli tunnetuksi sodan kuvaajana ja sodan absurdien tilanteiden tallentajana, ja hänen laaja tuotantonsa käsittää romaanien lisäksi novelleja, näytelmiä, runoja ja esseitä — tunnetuin yksittäinen teos on romaani “Manillaköysi”, mutta novelli oli hänelle yhtä luonteva ilmaisumuoto kuin pidempi kerronta. Merelle tyypillistä oli tiivis, toteava kerrontatapa, jossa sodan järjettömyys ja arjen absurdit tilanteet näkyivät ilman suurieleistä paatosta — tyyli, joka sopii erityisen hyvin juuri novellin tiiviiseen muotoon.

Hannu Mäkelä puolestaan toimitti novelliantologian “Suomalaisen novellin parhaat”, joka kokoaa 63 novellia yhtä monelta suomalaiselta kirjailijalta — kokoelma on yksi keskeisimmistä tavoista tutustua suomalaisen novellin kirjoon yhden kirjan kautta, koska se esittelee kerralla laajan joukon erilaisia tyylejä ja aikakausia. Tällainen laaja antologia toimii hyvänä karttana genreen: lukija voi selata läpi kymmeniä eri kirjoittajien ääniä ja huomata, kuinka paljon novellin sisällä mahtuu vaihtelua tyylistä ja aihepiiristä toiseen — yksi kirjoittaja voi nojata tiukkaan, niukkaan kieleen, toinen taas rönsyilevämpään kuvailuun, vaikka molemmat mahtuvat saman lajityypin sisään.

Suomalaisessa kirjallisuudessa novellia on kirjoitettu läpi koko itsenäisyyden ajan, ja moni tunnettu romaanikirjailija on kirjoittanut myös novelleja uransa varrella, vaikka heidät muistetaan ensisijaisesti pidemmistä teoksistaan. Tämä kaksoisrooli — sekä novellisti että romaanikirjailija — on suomalaisessa kirjallisuudessa pikemminkin sääntö kuin poikkeus: harva kirjailija on rajautunut vain toiseen muotoon koko uransa ajaksi.

Mistä novellista kannattaa aloittaa?

Novellin lukeminen sopii hyvin sille, jolla on vain vähän aikaa kerrallaan: yksi novelli mahtuu helposti yhteen bussimatkaan tai iltalukuhetkeen ilman, että lankoja ehtii unohtaa. Antologia, kuten Hannu Mäkelän toimittama kokoelma, on hyvä tapa löytää oma suosikkinsa monen eri kirjoittajan joukosta ennen kuin syventyy yhden tekijän koko tuotantoon. Jos taas kiinnostaa tietää, mistä koko rikoskirjallisuuden lajityyppi sai alkunsa, Poen varhaiset novellit ovat luonteva lähtökohta ennen romaanimittaisiin dekkareihin siirtymistä.

Novellikokoelmaa ei ole pakko lukea alusta loppuun järjestyksessä niin kuin romaania: koska jokainen novelli on itsenäinen kokonaisuus, kokoelman voi avata mistä kohtaa tahansa ja silti saada täyden lukukokemuksen. Tämä tekee novellista erityisen sopivan myös silloin, kun keskittymiskyky on koetuksella tai lukuhetkiä on vain vähän kerrallaan käytettävissä — yhden novellin voi lukea loppuun, vaikka seuraavaan ei pääsisikään heti käsiksi.

Novellin ja romaanin välillä kannattaa liikkua vapaasti: moni lukija käyttää novellikokoelmaa taukona pitkän romaanin lomassa, koska novelli antaa täyden tarinan kaaren ilman viikkojen sitoutumista. Sama pätee toiseenkin suuntaan: pitkän ja raskaan romaanin jälkeen novellikokoelma voi tuntua kevyeltä ja virkistävältä vaihtelulta, ennen kuin on valmis tarttumaan seuraavaan laajaan teokseen.