Kirjallisuuden lajit

Mitä kirjallisuuden lajit tarkoittaa?

Kirjallisuuden laji on ryhmä teoksia, joita yhdistävät yhteiset kirjallisuushistorialliset, tyylilliset tai rakenteelliset piirteet. Jaottelu auttaa lukijaa löytämään lisää samantyyppistä luettavaa ja auttaa kirjallisuudentutkijaa vertailemaan teoksia keskenään — mutta se on aina lukemista jäsentävä työkalu, ei tiukka lokero, johon jokainen teos sopisi vain yhdellä tavalla.

Kirjallisuuden lajeista puhuttaessa on hyvä erottaa kaksi tasoa: laaja päälaji, joka kertoo teoksen perusmuodon, ja tarkempi genre eli alalaji, joka kuvaa teoksen aihepiiriä tai tyyliä päälajin sisällä. Esimerkiksi dekkari on epiikkaan kuuluva genre, ja rakkausrunous on lyriikkaan kuuluva genre.

Näiden kahden tason sekoittaminen on yleinen syy siihen, miksi lajipuhe tuntuu joskus sekavalta: kun joku kysyy “mikä laji tämä kirja on”, vastaus voi tarkoittaa joko sen perusmuotoa (onko kyse romaanista, runokokoelmasta vai näytelmästä) tai sen genreä (onko kyse dekkarista, fantasiasta vai romanttisesta kirjallisuudesta). Molemmat vastaukset ovat oikeita, mutta ne vastaavat eri kysymykseen — ja usein hyödyllisin vastaus yhdistää molemmat: esimerkiksi “historiallinen romaani” kertoo sekä perusmuodon (romaani) että genren (historiallinen).

Kolme klassista päälajia

Länsimaisen kirjallisuuden kolmijako epiikkaan, lyriikkaan ja draamaan periytyy antiikin kreikkalaisen filosofin Aristoteleen Runousoppi-teoksesta, jossa jaottelu perustui teoksen jäljittelytapaan. Nykyisin kaunokirjallisuus jaetaan useammin proosaan, runouteen ja draamaan, koska proosa ei antiikin aikana ollut vielä eriytynyt omaksi lajikseen samalla tavalla kuin nykyään.

Saksalaisen romantiikan kirjallisuusteoreetikot kuvasivat aikanaan näiden kolmen suhdetta niin, että epiikka edustaa objektiivista kerrontaa, lyriikka subjektiivista tunteen ilmaisua ja draama näiden kahden yhdistelmää — kertojan ääni ja henkilöiden oma ääni kietoutuvat draamassa yhteen näyttämöllisessä muodossa.

Draaman kolme perinteistä alalajia — tragedia eli murhenäytelmä, komedia eli huvinäytelmä ja farssi eli iloittelu — kuvaavat sitä, millä sävyllä näytelmä käsittelee aihettaan. Tragediassa päähenkilöä kohtaa vääjäämätön, usein hänen omasta luonteestaan johtuva onnettomuus, komediassa esteet ratkeavat lopulta onnellisesti ja usein huvittavasti, ja farssissa liioittelu ja väärinkäsitykset viedään äärimmilleen puhtaan viihdyttävässä hengessä. Sama kolmijako heijastuu yhä nykyproosaankin: monen romaanin tai novellin sävyä voi kuvata juuri näillä samoilla käsitteillä, vaikka teos ei olisikaan varsinainen näytelmä.

Kaunokirjallisuus ja tietokirjallisuus

Kaunokirjallisuus on yleisnimitys taiteeksi tai viihteeksi luokitellulle kirjallisuudelle, joka keskittyy tyypillisesti kuvitteellisiin henkilöihin ja tapahtumiin — vaikka kuvitteellisuus ei ole ehdoton vaatimus. Raja kaunokirjallisuuden ja tietokirjallisuuden välillä ei ole aina selvä: monet varhaiset asiatekstit olivat hyvinkin kuvitteellisia, ja se, mikä yhtenä aikana luokitellaan tietokirjaksi, voidaan toisessa kulttuurissa tai aikakaudessa lukea kaunokirjalliseksi teokseksi.

Kaunokirjallisuus jaetaan kolmeen päälajiin: kertomakirjallisuuteen (proosamuotoinen, kuvitteellisia tapahtumia kuvaava kerronta, kuten romaanit ja novellit), runouteen (alun perin musiikkiin ja tanssiin liittynyt, henkilökohtaisia tunteita ilmaiseva lyriikka) ja draamakirjallisuuteen (esitettäväksi kirjoitettu teksti, perusmuotoinaan tragedia ja komedia). Tietokirjallisuus puolestaan kokoaa yhteen asiapohjaisen, todellisuutta kuvaavan kirjallisuuden — oppaista tutkimuksiin ja elämäkertoihin.

Kaunokirjallisuuden genret

Klassisten päälajien sisällä kaunokirjallisuus jakautuu lukuisiin tarkempiin genreihin, jotka kuvaavat teoksen aihepiiriä, tyyliä tai kohdeyleisöä. Yleisimpiä ovat:

Sama teos voi kuulua useaan genreen yhtä aikaa: historiallinen dekkari yhdistää kaksi genreä, ja moni nuortenkirja on samalla fantasiaa tai jännitystä. Genret eivät siis ole toisiaan poissulkevia, vaan pikemminkin näkökulmia, joista samaa teosta voi lähestyä.

Genrejen rajat myös elävät ajassa: uusia alalajeja syntyy, kun kirjoittajat yhdistävät vanhoja aineksia uudella tavalla, ja jotkin aiemmin tarkkarajaisina pidetyt genret ovat sulautuneet toisiinsa. Esimerkiksi jännityskirjallisuuden ja dekkarin raja on monessa nykyteoksessa häilyvä, ja fantasian sisään on syntynyt lukuisia omia alalajejaan sen mukaan, sijoittuuko tarina täysin kuvitteelliseen maailmaan vai nykypäivän Suomeen, johon yliluonnollinen aines tunkeutuu. Lukijalle tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että genreluokitus on aina suuntaa antava: kirjakaupan tai kirjaston hyllymerkintä kertoo, mistä teos on eniten kiinni, mutta harvoin koko totuutta siitä, mitä kaikkea kirjasta löytyy.

Mistä kirjallisuuden lajeista kannattaa aloittaa?

Jos ei ole varma, mikä laji itseä kiinnostaa, kannattaa lähteä liikkeelle siitä, minkälaista lukukokemusta hakee: arvoitusta ja ratkaisua dekkarista, tunnetta ja suhdetta romanttisesta kirjallisuudesta, tai tiivistä kielikuvien maailmaa runoudesta. Jokainen näistä sivuista esittelee oman genrensä tunnusmerkit ja teokset, joista aloittaa.

Klassisen kolmijaon näkökulmasta uteliaalle lukijalle kannattaa suositella yhtä teosta kustakin päälajista: romaani edustaa epiikkaa, runous-sivu lyriikkaa, ja niiden rinnalla kannattaa tutustua myös proosan laajempaan käsitteeseen, joka kattaa sekä romaanin että novellin. Tämä antaa nopean yleiskuvan siitä, miten samat perusmuodot — kertominen, runokieli ja näyttämölle kirjoittaminen — toistuvat kaiken kirjallisuuden pohjalla riippumatta siitä, mistä tarkemmasta genrestä on kyse.

Lajien väliä kannattaa myös liikkua vapaasti: moni lukija, joka aloittaa yhdestä genrestä, huomaa pian kiinnostuvansa sen rajapinnoista naapurigenreihin — dekkarin lukija saattaa siirtyä jännityskirjallisuuteen, ja fantasian ystävä löytää usein tiensä myös tieteiskirjallisuuden pariin. Genrejen tunteminen ei siis ole tarkoitettu rajaamaan lukemista, vaan antamaan sanat sille, mistä juuri piti — ja auttamaan löytämään seuraavan, samalla tavalla toimivan teoksen.

Kirjaston tai kirjakaupan hyllyjärjestys kannattaa nähdä lähtökohtana, ei lopullisena totuutena: sama teos voi olla hyllytetty yhdessä paikassa dekkariksi ja toisessa yleiseksi kaunokirjallisuudeksi, riippuen siitä, mitä piirrettä sen luokittelija on pitänyt tärkeimpänä. Tästä syystä kannattaa lukea myös naapurihyllyjä, jos oma suosikkigenre alkaa tuntua läpikäydyltä — moni parhaista löydöistä syntyy juuri genrerajan tuntumasta, teoksesta, joka ei asetu täysin yhteen lokeroon.