Tietokirjallisuus

Mitä tietokirjallisuus tarkoittaa?

Tietokirjallisuus, toiselta nimeltään asiaproosa, on kirjallisuutta, joka tarjoaa lukijalle todennettua tietoa, informaatiota tai ohjeita. Ratkaisevaa on, ettei tietokirja voi olla sepitettä: sen sisällön tulee perustua tosiasioihin, vaikka esitystapa voisikin olla kerronnallinen tai jopa henkilökohtainen. Tästä syystä esimerkiksi elämäkerta tai essee voi lainata kaunokirjallisuudesta tuttuja keinoja — juonellisuutta, tunnelmaa, vahvaa kertojan ääntä — mutta sen on silti pysyttävä todellisuudessa.

Ero kaunokirjallisuuteen ei ole aina jyrkkä. Historiallinen tapahtumasarja voidaan kertoa joko tietokirjana, joka nojaa lähteisiin ja tutkimukseen, tai historiallisena romaanina, jossa samat tapahtumat toimivat sepitetyn juonen taustana. Molemmat voivat käsitellä samaa aihetta, mutta lukijalle luvataan eri asia: tietokirja lupaa faktan, romaani tarinan.

Tietokirjallisuuden sisällä erotetaan usein tiukka tieteellinen teksti ja yleistajuinen tietokirja toisistaan. Tieteellinen monografia tai väitöskirja on kirjoitettu ensisijaisesti alan muille tutkijoille, ja sen kieli ja viittauskäytännöt noudattavat tieteenalan omia sääntöjä. Yleistajuinen tietokirja taas kääntää saman tutkimustiedon suurelle yleisölle ymmärrettävään muotoon, usein juuri sen tutkijan itsensä kirjoittamana, joka tuntee aiheen parhaiten. Tämä yleistajuinen väli — tutkimuksen ja suuren yleisön välissä — on se alue, jolla suurin osa tunnetuimmista suomalaisista tietokirjailijoista toimii.

Mitkä ovat tietokirjallisuuden tunnusmerkit?

Tietokirjallisuuden kirjo ulottuu tiukasta tieteellisestä tekstistä aina laajalle yleisölle suunnattuun, sujuvasti kerrottuun historiateokseen. Suomessa erityisesti yleistajuinen historiankirjoitus on noussut viime vuosikymmeninä suureksi lukijaryhmäksi, ja monet tietokirjailijat ovat samalla oman alansa tutkijoita tai emeritusprofessoreita, jotka kirjoittavat tutkimustuloksensa suurelle yleisölle ymmärrettävään muotoon.

Ketkä kirjoittavat tietokirjallisuutta Suomessa?

Heikki Ylikangas on suomalaisen historiantutkimuksen tunnetuimpia nimiä: hänen teoksensa puukkojunkkareista, nuijasodasta ja sisällissodasta ovat herättäneet laajaa keskustelua, ja teos “Tie Tampereelle” palkittiin Tieto-Finlandialla vuonna 1994. Kimmo Rentola on erikoistunut kylmän sodan historiaan sekä Suomen ja Neuvostoliiton suhteisiin; hänen teoksensa “Vallankumouksen aave” palkittiin vuoden tiedekirjana ja “Stalin ja Suomen kohtalo” on yksi laajimmista suomalaisista esityksistä aiheestaan.

Osmo Jussila puolestaan tutkijanurallaan keskittyi Suomen ja Venäjän suhteisiin ja kirjoitti muun muassa laajan yleisesityksen Suomen suuriruhtinaskunnan ajasta sekä teoksen suomalaisen historiankirjoituksen myyteistä. Arno Forsius taas edusti kapeampaa mutta yhtä vakiintunutta tietokirjallisuuden alaa, lääketieteen historiaa: hän kirjoitti kuusi historiateosta ja satoja artikkeleita länsimaisen lääketieteen vaiheista.

Yhteistä näille kirjoittajille on tausta oman alansa tutkimuksessa: tietokirjallisuuden uskottavuus rakentuu usein juuri siitä, että kirjoittaja tuntee aiheensa syvällisesti ennen kuin ryhtyy avaamaan sitä laajemmalle yleisölle. Tämä erottaa vakiintuneen tietokirjailijan aihepiiristä kirjoittavasta harrastelijasta, ja se on myös yksi syy, miksi tietokirjallisuudella on oma, kaunokirjallisuudesta erillinen palkintonsa.

Historiantutkimuksen lisäksi suomalaista tietokirjallisuutta kirjoitetaan laajasti myös luonnontieteistä, yhteiskunnasta, taloudesta ja terveydestä. Moni tietokirjailija on väitellyt tohtoriksi omalla erikoisalallaan ja siirtynyt sen jälkeen kirjoittamaan tutkimustaan laajemmalle yleisölle ymmärrettävään muotoon — usein vuosien tai vuosikymmenten tutkimustyön tiivistelmänä. Tästä syystä yksittäisen tietokirjailijan tuotanto voi jäädä suppeammaksi kuin ammatikseen kirjoittavan kaunokirjailijan, mutta jokainen teos edustaa tavallisesti pitkän erikoistumisen tulosta.

Tietokirjallisuuden Finlandia ja muut tunnustukset

Tietokirjallisuudella on oma, kaunokirjallisuudesta erillinen palkintonsa: Tietokirjallisuuden Finlandia (vuoteen 2015 asti Tieto-Finlandia), jonka Suomen Kirjasäätiö on jakanut vuodesta 1989 lähtien. Palkinto myönnetään ansiokkaalle suomalaiselle yleistajuiselle tietokirjalle, jonka katsotaan merkittävästi edistävän lukijoiden kiinnostusta kerronnaltaan taidokkaaseen tietokirjallisuuteen. Ehdokkaat valitsee kolmihenkinen lautakunta, ja lopullisen voittajan ratkaisee kutsuttu henkilö ehdokaslistalta.

Palkinnon olemassaolo kertoo omalla tavallaan siitä, että tietokirjallisuus on Suomessa vakiintunut oma kirjallisuudenlajinsa siinä missä kaunokirjallisuuskin: se ei ole vain kaunokirjallisuuden “hyötykäyttöinen” sisarlaji vaan oma perinteensä, jolla on omat tähtikirjoittajansa, omat lukijansa ja oma tunnustuksensa.

Mistä tietokirjallisuudesta kannattaa aloittaa?

Suomen historiasta kiinnostuneelle luonteva aloituspiste on jokin Tietokirjallisuuden Finlandialla palkituista tai ehdolla olleista teoksista, sillä ne on jo kertaalleen seulottu suuresta tarjonnasta esiin. Heikki Ylikankaan tuotannosta kannattaa aloittaa aiheesta, joka kiinnostaa eniten — puukkojunkkarit, nuijasota vai sisällissota — sillä hänen teoksensa ovat itsenäisiä eivätkä vaadi lukemista tietyssä järjestyksessä. Kylmän sodan ja Neuvostoliiton suhteista kiinnostuneelle Kimmo Rentolan tuotanto avaa saman aikakauden usealta eri vuosikymmeneltä.

Paikallishistoriasta tai tietyn erikoisalan, kuten lääketieteen historian, parista kiinnostuneelle kannattaa etsiä juuri kyseiseen aiheeseen erikoistunut kirjoittaja: Arno Forsiuksen kaltaiset asiantuntijakirjoittajat ovat usein tuottaneet aiheestaan kattavimman ja luotettavimman yleistajuisen esityksen, vaikka heidän nimensä ei olisikaan yhtä tunnettu kuin suurimpien tietokirjailijoiden.

Tietokirjallisuuden lukemisessa kannattaa myös hyödyntää kirjaston tai kirjakaupan luokittelua: yleistajuinen tietokirja löytyy yleensä aihepiirinsä mukaan järjestetystä hyllystä, jolloin yhden hyvän teoksen jälkeen on helppo jatkaa saman aihepiirin muihin kirjoihin, vaikka kirjoittaja vaihtuisikin.

Toinen luonteva tapa aloittaa on lähteä liikkeelle Tietokirjallisuuden Finlandian ehdokaslistoista: koska ehdokkaat on jo valittu suuresta tarjonnasta ansiokkaimpina pidettyjen joukosta, listalta löytää tyypillisesti sekä ajankohtaisia yhteiskunnallisia aiheita että syvällisiä historiateoksia ilman, että joutuu itse seulomaan tarjontaa. Sama pätee muihinkin kirjallisuuspalkintoihin: palkintoehdokkuus toimii käytännössä laadun mittarina silloin, kun oma aihepiiri ei ole vielä selvillä.

Kannattaa myös muistaa, ettei tietokirjaa ole pakko lukea kannesta kanteen samassa järjestyksessä kuin romaania. Moni yleistajuinen historia- tai tiedekirja on rakennettu niin, että yksittäiset luvut toimivat myös itsenäisinä kokonaisuuksina — tämä sopii erityisesti lukijalle, joka haluaa syventyä vain tiettyyn aikakauteen tai osa-alueeseen ilman, että koko teos pitäisi käydä läpi järjestyksessä. Hakuteosten ja tietosanakirjojen kohdalla tämä on tietysti sääntö eikä poikkeus: niitä on tarkoituskin lukea tarpeen mukaan, ei alusta loppuun kertaalleen.