Dekkari

Mitä dekkari tarkoittaa?

Perinteisessä, niin kutsutussa arvoitusdekkarissa lukijalle tarjotaan sama tieto kuin tarinan etsivälle: rikospaikka, epäillyt ja johtolangat esitellään avoimesti, ja lukija voi periaatteessa ratkaista arvoituksen ennen kirjan päähenkilöä. Lajityypin juuret ulottuvat yhdysvaltalaisen Edgar Allan Poen novelliin “Rue Morguen murhat” (1841), jossa nojatuolietsivä C. Auguste Dupin ratkaisee kaksoismurhan pelkän päättelykykynsä avulla. Tarinaa pidetään kirjallisuudenhistorian ensimmäisenä salapoliisikertomuksena, ja se vaikutti suoraan muun muassa Arthur Conan Doylen Sherlock Holmes -hahmoon. Poesta lähtien laji on haarautunut moneen suuntaan, mutta perusidea on säilynyt: rikos, sen tutkiminen ja lopulta ratkaisu.

1920-luvulla Yhdysvalloissa syntyi arvoitusdekkarin rinnalle niin kutsuttu kovaksikeitetty dekkari, joka ilmestyi ensin Black Mask -lehden tarinoissa. Siinä keskiössä ei ole niinkään arvoituksen looginen ratkaisu kuin kertomistapa: päähenkilönä on kyyninen yksityisetsivä, joka taistelee suurkaupungin rikollisuutta ja korruptiota vastaan, ja tapahtumapaikkana on tyypillisesti kadun karu todellisuus rikkaan salongin sijaan. Lajin tunnetuimpia edustajia ovat yhdysvaltalaiset Dashiell Hammett ja Raymond Chandler. Nykyisin dekkari-käsitteen alle luetaan arvoitusdekkarin ja kovaksikeitetyn dekkarin lisäksi poliisiromaanit ja psykologiset trillerit, ja raja dekkarin ja laajemman jännityskirjallisuuden välillä on liukuva: monessa nykydekkarissa arvoituksen ratkaisu kulkee käsi kädessä juonen tuoman jännityksen kanssa.

Dekkari on tänä päivänä yksi suomalaisten luetuimmista kirjallisuudenlajeista: kirjastojen lainaustilastoissa ja kirjakauppojen myyntilistoilla rikoskirjallisuus vie usein kärkisijoja niin kotimaisten kuin käännettyjenkin nimikkeiden osalta. Osa lukijoista etsii dekkarista ennen kaikkea älyllistä haastetta — arvoituksen, jonka voi yrittää ratkaista ennen kirjan päähenkilöä — kun taas toisille tärkeintä on tunnelma: miljöö, henkilöhahmot ja se, miten rikos paljastaa jotain koko yhteisöstä tai ajasta, jossa tarina tapahtuu.

Mitkä ovat dekkarin tunnusmerkit?

Taulukon tunnusmerkit pätevät parhaiten arvoitusdekkariin. Poliisiromaanissa painopiste siirtyy usein tutkintaryhmän arkeen ja pitkäjänteiseen työhön, kun taas psykologisessa trillerissä kertoja voi olla epäluotettava ja jännitys rakentuu enemmän mielen sisäisen kuin ulkoisen uhan varaan. Yhteistä kaikille alalajeille on kuitenkin se, että tarina lähtee liikkeelle rikoksesta ja päättyy sen selvittämiseen tavalla tai toisella.

Miten dekkari eroaa muusta kirjallisuudesta?

Dekkarin lähin sukulaislaji on jännityskirjallisuus, johon kuuluvat myös trillerit ilman varsinaista rikosarvoitusta, esimerkiksi selviytymistarinat tai vakoiluromaanit. Ero romaaniin yleensä on se, että dekkarilla on aina selkeä lajityypillinen rakenne — rikos, tutkinta, ratkaisu — kun taas romaani sallii vapaamman muodon. Moni dekkari on toki myös romaani siinä mielessä, että se täyttää romaanin pituuden ja rakenteen vaatimukset; dekkari on ennen kaikkea romaanin alalaji, ei sille vastakkainen käsite.

Dekkarilla on myös yhtymäkohtia novelliin: lajin varhaishistoriassa monet klassikot, kuten Poen Dupin-tarinat, olivat nimenomaan novelleja, ei romaaneja. Nykyisin lyhyempi rikosnovelli elää lähinnä antologioissa ja aikakauslehdissä, kun taas kirjakaupan hyllyt täyttyvät lähes yksinomaan romaanimittaisista dekkareista ja niiden sarjoista.

Ketkä kirjoittavat dekkaria Suomessa?

Suomalainen dekkari on elänyt vahvaa nousukautta 2000-luvulla, mutta lajilla on pitkät juuret jo 1900-luvun puolivälistä. Mika Waltari kirjoitti komisario Palmu -sarjan kolme dekkaria, joista tunnetuin on “Komisario Palmun erehdys” — sarja on yksi suomalaisen dekkarin varhaisia klassikoita, ja siitä on tehty useita elokuvasovituksia. Mauri Sariola loi puolestaan komisario Susikosken, yhden suomalaisen dekkarikirjallisuuden tunnetuimmista poliisihahmoista, ja teki komisariostaan pitkän sarjan verran tapauksia jo vuosikymmeniä ennen 2000-lukua.

Nykydekkarissa Leena Lehtolainen tunnetaan erityisesti Maria Kallio -sarjastaan, joka on yksi pisimpään jatkuneista ja suosituimmista suomalaisista dekkarisarjoista ja jonka suosiota on verrattu jopa norjalaisen Jo Nesbøn tuotantoon. Max Seeck on noussut kansainväliseen tunnettuuteen: hänen teoksensa “Uskollinen lukija” on käännetty kymmenille kielille. Ilkka Remes puolestaan kirjoittaa trillerimäisiä jännitysromaaneja, joissa tavalliset ihmiset joutuvat kansainvälispoliittisten tapahtumien keskelle — esikuvina hänellä ovat olleet muun muassa Frederick Forsyth ja Ken Follett, ja uusi romaani on ilmestynyt vuosittain jo pitkään. Satu Rämön Hildur-sarja puolestaan sijoittuu Islannin syrjäisiin vuonoihin: päähenkilönä on islantilainen poliisi Hildur, jonka työparina toimii suomalainen Jakob, ja sarja on kasvanut alun perin suunnitellusta trilogiasta jo neliosaiseksi kokonaisuudeksi. Sarjan oikeudet on myyty muun muassa Isoon-Britanniaan, ja siitä on kehitteillä myös televisiosarja.

Suomen dekkariseura ry on jakanut vuodesta 1985 lähtien Vuoden johtolanka -palkintoa edellisvuoden merkittävimmälle suomalaiselle dekkarille — se on genren tunnetuin kotimainen tunnustus ja hyvä paikka seurata, mitä alalla juuri nyt tapahtuu. Palkinnon saajien joukossa on sekä vakiintuneita nimiä että kunkin vuoden uusia löytöjä, joten se toimii myös kätevänä lukuvinkkien lähteenä sille, joka on jo lukenut tällä sivulla mainitut kirjailijat läpi.

Kotimaisen dekkarin vahvuutena pidetään usein sitä, miten se kietoo rikoksen osaksi tuttua suomalaista arkea ja yhteiskuntaa: tapahtumapaikkana voi olla pieni maalaiskunta yhtä hyvin kuin pääkaupunkiseudun lähiö, ja poliisin tai etsivän työ kuvataan tavallisesti realistisesti byrokratioineen ja resurssipulasta johtuvine haasteineen. Tämä erottaa suomalaisen dekkarin monesta kansainvälisestä esikuvastaan, joissa etsivähahmo toimii usein yksin ja virallisen järjestelmän ulkopuolella. Samalla suomalaiset dekkarikirjailijat ovat löytäneet oman äänensä myös kansainvälisillä kentillä: pohjoismainen tunnelma, pitkät pimeät talvet ja harva asutus toistuvat monen kirjailijan miljöövalinnoissa, ja niistä on tullut osa koko pohjoismaisen dekkarin tunnistettavaa tyyliä.

Mistä dekkarista kannattaa aloittaa?

Kotimaisista sarjoista Reijo Mäen luoma yksityisetsivä Vares on tunnettu ja helposti lähestyttävä aloituspiste, ja siitä on tehty myös suosittuja elokuvasovituksia. Klassikoista kiinnostuneelle Mika Waltarin komisario Palmu -sarja tarjoaa 1940-luvun helsinkiläismiljöön ja terävän dialogin, ja se kannattaa aloittaa julkaisujärjestyksessä ensimmäisestä osasta.

Kansainvälisistä klassikoista Agatha Christien Hercule Poirot- ja neiti Marple -tarinat ovat arvoitusdekkarin perusteoksia, jotka kestävät edelleen lukemista sukupolvesta toiseen. Pohjoismaisesta dekkarista kiinnostuneelle Jo Nesbøn ja Camilla Läckbergin tuotanto avaa näkymän ruotsalais-norjalaiseen rikoskirjallisuuteen, joka on tehnyt koko genrestä kansainvälisen ilmiön 2000-luvulla. Dan Brownin trillerit puolestaan yhdistävät rikoksen selvittämiseen historiaa ja salaliittoteemoja, ja niistä on tullut maailmanlaajuisia myyntimenestyksiä.

Psykologisesta jännityksestä pitäville Freida McFaddenin trillerit, kuten kotiapulaisen näkökulmasta kerrottu “Kotiapulainen”, ovat nousseet myyntilistojen kärkeen useissa maissa, myös Suomessa. Nuoremmalle lukijakunnalle suunnatuista dekkareista Holly Jacksonin tarinat tarjoavat samaa arvoituksen ratkomisen jännitystä nuortenkirjan muodossa, ja ne toimivat hyvänä siltana genreen sille, joka ei ole aiemmin lukenut dekkaria.

Paras tapa löytää oma suosikkinsa on kokeilla eri alalajeja rinnakkain: yksi sarja voi olla hidastempoinen ja tunnelmallinen, toinen etenee lyhyin, iskevin luvuin ja yllättävin käännekohdin. Parhaat dekkarit -sivu kokoaa lisää lukuvinkkejä sekä kotimaisesta että käännetystä dekkarista, ja jännityskirjallisuuden yleissivu auttaa hahmottamaan, missä kohtaa dekkari muuttuu trilleriksi.

Sarjamuotoinen dekkari kannattaa yleensä aloittaa ensimmäisestä osasta, vaikka moni yksittäinen tapaus toimisikin itsenäisenä tarinana: taustahenkilöiden suhteet ja pidemmät juonikaaret avautuvat parhaiten julkaisujärjestyksessä. Jos ei ole varma, mistä sarjasta pitäisi aloittaa, kannattaa lukea muutama ensimmäinen luku eri kirjoittajilta ja katsoa, kenen kerrontatapa tuntuu omalta: osa dekkareista nojaa vahvasti dialogiin ja huumoriin, osa taas tiiviiseen, niukkaan kerrontaan, jossa jokainen yksityiskohta on merkityksellinen johtolanka.

Äänikirjat ovat tuoneet dekkarille myös uuden yleisön: pitkä sarja kuunneltuna sopii moneen arjen hetkeen, ja hyvä lukija voi tuoda etsivähahmoon aivan oman sävynsä. Moni aloittaa nykyään dekkarin juuri äänikirjana ja siirtyy vasta myöhemmin painettuun kirjaan, jos sarja koukuttaa.