Romaani

Mitä romaani tarkoittaa?

Kirjallisuudenlajeista romaani on moniaineksisin ja joustavin: sen sisään on mahdollista sijoittaa dialogia, kuvausta, sisäistä pohdintaa ja monimutkaisia juonirakenteita tavalla, johon novellin tai runon tiiviys ei taivu. Sana “romaani” juontaa 1100-luvun Ranskasta, jossa sillä tarkoitettiin alun perin mitä tahansa kansankielellä — lingua romanalla — kirjoitettua proosatekstiä latinankielisen kirjallisuuden vastapainoksi. Nykyisenkaltainen romaani alkoi kehittyä keskiajalla, kun se eriytyi eepoksesta omaksuen proosamuodon ja kansankielisen ilmaisun.

Ero eepokseen on olennainen: eepos on runomittainen, usein suullisesta perinteestä periytyvä kertomus — suomalaisittain tunnetuin esimerkki on kansalliseepos Kalevala — kun taas romaani on alusta asti kirjoitettu proosaksi, tavallisesti yhden tekijän luomaksi teokseksi. Romaani syntyi vastauksena tarpeeseen kertoa arkisempia, yksilön näkökulmasta kerrottuja tarinoita tavalla, johon eepoksen juhlava runomitta ei taipunut.

Mitkä ovat romaanin tunnusmerkit?

Nämä tunnusmerkit tekevät romaanista kehyksen, jonka sisään mahtuu lukemattomia alalajeja: historiallinen romaani sijoittaa tarinan menneisyyteen, dekkari rakentuu rikoksen ratkaisemisen ympärille, ja näiden lisäksi omat alalajinsa ovat esimerkiksi rakkausromaani, tieteisromaani ja nuortenromaani. Yhteistä kaikille alalajeille on juuri se väljyys, jonka romaanin laajuus mahdollistaa: kirjoittaja voi rakentaa maailman, jossa on tilaa sekä juonelle että sivupoluille, sekä päähenkilön kehitykselle että laajemmalle yhteiskunnalliselle kuvaukselle.

Romaanin sisällä puhutaan usein myös kerronnan näkökulmasta: osa romaaneista kerrotaan yhden minäkertojan äänellä, osa vaihtelee useamman henkilön näkökulman välillä luku luvulta. Aikarakenne voi olla suoraviivainen tai hypätä eri vuosikymmenten välillä, ja moni nykyromaani yhdistää molempia tapoja tietoisesti rakentaakseen jännitettä tai syvyyttä henkilökuvaan. Kertojan valinta vaikuttaa suoraan siihen, kuinka lähelle lukija pääsee päähenkilön ajatuksia: minämuotoinen kerronta tuo lukijan aivan henkilön pään sisälle, kun taas ulkopuolinen kertoja voi liikkua vapaammin eri henkilöiden ja tapahtumapaikkojen välillä.

Romaani maailmankirjallisuudessa

Romaanin muotoa pidetään laajalti vakiintuneen jo 1600-luvun alussa, kun espanjalainen Miguel de Cervantes julkaisi “Don Quijoten” — teosta kutsutaan usein ensimmäiseksi nykyaikaiseksi romaaniksi, koska siinä yhdistyvät seikkailu, ironia ja päähenkilön sisäinen kehitys tavalla, joka poikkesi aiemmasta ritariromantiikasta. Siitä lähtien romaani on levinnyt kieli- ja kulttuurialueelta toiselle, ja jokainen kirjallisuusperinne on muokannut siitä oman version: englantilainen yhteiskuntaromaani, venäläinen suurromaani ja pohjoismainen kansankuvausromaani ovat kaikki saman perusmuodon eri sovelluksia.

Suomalaisen romaanin virstanpylväitä

Aleksis Kiven “Seitsemän veljestä” ilmestyi keväällä 1870 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran julkaisemana neljänä vihkona, ja sitä pidetään yhtenä ensimmäisistä merkittävistä suomenkielisistä romaaneista — joskin kirjallisuushistoriassa mainitaan myös sitä ennen jatkokertomuksena ilmestynyt teos, joten aivan yksiselitteisestä “ensimmäisyydestä” ei voi puhua. Joka tapauksessa Kiven teos oli läpimurto, joka osoitti, että suomen kielellä voi kirjoittaa kunnianhimoista, monikerroksista proosaa.

Aleksis Kiveä kutsutaan usein Suomen kansalliskirjailijaksi juuri Seitsemän veljeksen ansiosta: teos yhdisti kansanomaisen huumorin, luonnonkuvauksen ja yksilön kasvutarinan tavalla, joka poikkesi aikansa juhlavasta, usein isänmaallisesta kirjallisuudesta. Reaktiot olivat aikanaan ristiriitaisia — osa arvosteli teosta liian kansanomaiseksi ja karkeaksi — mutta jälkipolvet ovat nostaneet sen suomalaisen kirjallisuuden kulmakiveksi.

Väinö Linnan “Tuntematon sotilas” (1954) kuvaa suomalaisia sotilaita jatkosodassa ja on yksi Suomen luetuimmista romaaneista sotien jälkeen; sen realistinen, ilman kaunistelua kirjoitettu kuvaus rintamaelämästä poikkesi aikansa sankarikeskeisestä sotakirjallisuudesta ja herätti julkaisuaikanaan myös kiivasta keskustelua. Mika Waltarin “Sinuhe egyptiläinen” (1945) puolestaan on kansainvälisesti tunnetuin suomalainen romaani: se on käännetty kymmenille kielille, ja se valittiin vuonna 2017 järjestetyssä yleisöäänestyksessä yhdeksi kahdesta “vuosisadan kirjaksi” yhdessä Tuntemattoman sotilaan kanssa. Waltari kirjoitti Sinuhen lisäksi laajan tuotannon muita romaaneja, novelleja ja näytelmiä, ja hänet tunnetaan yhtenä tuotteliaimmista suomalaisista kirjailijoista.

Maiju Lassilan (kirjailijanimi, jonka takana oli Algot Untola) “Tulitikkuja lainaamassa” (1910) on humoristinen kansankuvausromaani Antti Ihalaisesta, joka lähtee pitkälle tulitikkujen lainausretkelle ja päätyy ystävänsä kosiomatkan kaasomieheksi — teoksesta tuli suomalaisen huumorikirjallisuuden perusteos ja osoitus siitä, että romaani taipuu vakavan kerronnan lisäksi myös kevyempään, kansanomaiseen huumoriin.

Toisenlaisen esimerkin romaanin laajuudesta tarjoaa Kalle Päätalon Iijoki-sarja: 26-osainen omaelämäkerrallinen romaanisarja, joka on yksi maailman pisimmistä yhtenäisistä omaelämäkerrallisista teossarjoista, noin 17 000 sivun mittainen kokonaisuus. Sarja seuraa yhtä miestä lapsuudesta vanhuuteen ja kuvaa samalla koko suomalaisen maaseudun muutosta metsätöiden ajasta nykyaikaan — hyvä esimerkki siitä, miten romaani voi venyä yhden elämän mittaiseksi, kun kirjailijalla riittää sekä muistoja että kärsivällisyyttä kirjoittaa niistä.

Näiden klassikoiden rinnalla suomalaista romaania on 1900-luvun jälkipuoliskolla ja 2000-luvulla kirjoitettu yhtä lailla kaupunkilaiselämästä, sotien jälkeisestä jälleenrakennuksesta ja nykypäivän ihmissuhteista — romaanin muoto on osoittautunut niin joustavaksi, että se on taipunut jokaiseen näistä aiheista omalla tavallaan. Sama joustavuus näkyy siinä, että romaani on pystynyt ottamaan vastaan myös aivan uusia kerronnan tapoja: nykyromaanissa voi olla mukana esimerkiksi kirjeitä, uutisotteita tai useamman kertojan vuorottelua, kun taas 1800-luvun romaani nojasi useimmiten yhteen, kaikkitietävään kertojaan.

Mistä romaanista kannattaa aloittaa?

Klassikoista kiinnostuneelle Seitsemän veljestä on luonteva lähtökohta suomalaiseen romaanikirjallisuuteen: se on samaan aikaan seikkailu, kasvutarina ja kielellinen ilotulitus. Historiaan ja laajaan kerrontaan taipuvaiselle Mika Waltarin “Sinuhe egyptiläinen” avaa muinaisen Egyptin näyttämölle rakennetun, vuosikymmenten mittaisen elämäntarinan.

Nykyromaania etsivälle Satu Rämön ja Sofi Oksasen tuotanto osoittaa, miten laajasti suomalaista romaania kirjoitetaan tänä päivänä — toinen dekkarin, toinen yhteiskunnallisen romaanin keinoin. Pidemmästä, useita vuosia seuraavasta sarjasta kiinnostuneelle Kalle Päätalon Iijoki-sarja tarjoaa mittavan, hitaasti etenevän kokonaisuuden, jossa yhden ihmisen elämä kietoutuu koko yhteiskunnan muutokseen.

Jos ei ole varma, minkälainen romaani itselle sopii, kannattaa aloittaa lyhyemmästä ja tiiviimmästä teoksesta ennen laajempiin sarjoihin tarttumista. Seitsemän veljestä ja Tulitikkuja lainaamassa ovat molemmat kohtuumittaisia, ja niiden kautta pääsee kiinni suomalaisen romaanin juuriin ilman, että joutuu sitoutumaan moniosaiseen sarjaan. Vasta sen jälkeen kannattaa siirtyä laajempiin kokonaisuuksiin, kuten Sinuhe egyptiläiseen tai Iijoki-sarjaan, joissa lukija palkitaan pitkäjänteisyydestä syvemmällä henkilökuvalla ja laajemmalla aikakuvalla.

Kannattaa myös muistaa, että romaani voi olla yhtä hyvin kevyt ja nopealukuinen kuin raskas ja monikerroksinen — laji ei aseta vaatimuksia tyylille, vaan ainoastaan muodolle. Sen vuoksi ensimmäistä romaania ei kannata valita sen perusteella, mikä on “arvokkainta” kirjallisuutta, vaan sen perusteella, mikä aihe tai maailma kiinnostaa juuri nyt eniten. Moni into lukea lisää syntyy juuri siitä, että ensimmäinen kokemus on ollut palkitseva eikä velvollisuudentuntoinen suoritus.

Romaania kannattaa lähestyä myös sen mukaan, minkä alalajin parissa viihtyy parhaiten: historiallisen romaanin sivu, dekkarin sivu ja novellin sivu auttavat rajaamaan hakua tarkemmin, jos pelkkä “romaani” tuntuu liian laajalta käsitteeltä lähteä liikkeelle. Kaikkia näitä yhdistää sama proosamuoto, mutta jokainen tarjoaa erilaisen lukukokemuksen riippuen siitä, kaipaako lukija arvoitusta, historiaa vai tiivistä hetken kuvausta. Yhtä oikeaa reittiä romaanin pariin ei ole, ja moni lukija liikkuu vapaasti eri alalajien välillä sen mukaan, millainen mieliala ja millainen hetki elämässä kulloinkin sattuu olemaan.