Parhaat dekkarit

Mitä parhaat dekkarit tarkoittaa?

Kun puhutaan “parhaista dekkareista”, tarkoitetaan yleensä teoksia, jotka täyttävät genren lupauksen erityisen hyvin: arvoitus pitää otteessaan loppuun asti, johtolangat on aseteltu reilusti mutta ei liian helposti, ja ratkaisu tuntuu sekä yllättävältä että jälkikäteen väistämättömältä. Kaupallisten kirjakauppojen ja lehtien “top-listat” kertovat lähinnä sen hetken myynnistä ja markkinoinnista, eivät välttämättä siitä, mikä kirja kestää lukemista vuosikymmenten päästä. Siksi tällä sivulla ei esitetä yhtä numeroitua ranking-listaa, vaan käydään läpi, mistä hyvä dekkari tunnistetaan ja ketkä sitä juuri nyt kirjoittavat parhaiten.

Suomessa lähimmäksi puolueetonta laatuarviota pääsee Suomen dekkariseura ry:n Vuoden johtolanka -palkinto, jota on jaettu vuodesta 1985 lähtien edellisvuoden merkittävimmälle suomalaiselle rikoskirjallisuuden teokselle. Se on ammattikunnan oma tunnustus, ei kustantajan tai kirjakaupan markkinointilista, ja siksi se toimii hyvänä kiinnekohtana sille, joka etsii jotain muuta kuin sen hetken myydyintä nimikettä. Palkinnon saajien joukossa on sekä pitkän uran tehneitä kirjailijoita että kunkin vuoden uusia löytöjä, joten palkintohistoriaa selaamalla löytää helposti myös nimiä, joita ei vielä tunne.

Mitkä ovat parhaan dekkarin tunnusmerkit?

Taulukon kriteerit eivät ole tiukkoja sääntöjä vaan suuntaviivoja: yksikään dekkari ei täytä kaikkia täydellisesti, mutta mitä useamman kohdan kirja täyttää vahvasti, sitä todennäköisemmin se on lukemisen arvoinen. Kokenut dekkarinlukija oppii ajan myötä tunnistamaan omat painotuksensa — osa arvostaa ennen kaikkea arvoituksen älyllistä haastetta, osa taas lukee dekkaria juuri miljöön ja henkilöhahmojen vuoksi, ja moni yhdistelmä näistä toimii yhtä hyvin. Näiden painotusten tunnistaminen on itse asiassa nopein tapa löytää seuraava suosikkikirjailija: kun tietää, mikä yllä olevista kriteereistä painaa eniten, voi hakea juuri sitä korostavaa tekijää sen sijaan, että vertailisi teoksia yleisluontoisen “hyvyyden” perusteella.

Ketkä kirjoittavat parhaita dekkareita Suomessa?

Leena Lehtolainen on yksi harvoista suomalaisista dekkaristeista, joka on saavuttanut laajaa kansainvälistä suosiota Maria Kallio -sarjallaan, jonka suosiota on verrattu jopa norjalaisen Jo Nesbøn tuotantoon. Sarjan vahvuutena pidetään sen naisnäkökulmaa ja realistisia henkilöhahmoja, jotka kehittyvät kirja kirjalta. Max Seeck nousi kansainväliseen tunnettuuteen teoksellaan “Uskollinen lukija”, joka on käännetty kymmenille kielille. Satu Rämö puolestaan loi Hildur-sarjan, joka sijoittuu Islannin syrjäisiin vuonoihin ja on kasvanut alun perin suunnitellusta trilogiasta jo neliosaiseksi — sarjan oikeudet on myyty muun muassa Isoon-Britanniaan, ja siitä valmistellaan myös televisiosarjaa. Sarjan päähenkilönä on islantilainen poliisi Hildur, jonka työparina toimii suomalainen Jakob, mikä tuo tarinaan kiinnostavan kahden kulttuurin näkökulman.

Ilkka Remes kirjoittaa kansainvälispoliittisia trillereitä, joiden esikuvina ovat olleet Frederick Forsyth ja Ken Follett; hän on julkaissut uuden romaanin vuosittain jo pitkään, ja hänen taustatyönsä tarkkuutta on kehuttu toistuvasti. Uudempi ääni on Helena Immonen, joka on kirjoittanut sekä nuortenkirjallisuutta että aikuisten trilleri- ja dekkarikirjallisuutta. Klassikoista Mika Waltarin komisario Palmu -sarja ja Mauri Sariolan komisario Susikoski-tarinat ovat edelleen toimivia lukukokemuksia, vaikka ne on kirjoitettu jo vuosikymmeniä sitten: hyvä arvoitus ja tarkkaan piirretty päähenkilö eivät vanhene samalla tavalla kuin tekniset yksityiskohdat.

Yhteistä näille kirjailijoille on se, että jokainen on löytänyt oman, tunnistettavan tapansa yhdistää arvoitus ja tempo. Osa nojaa vahvaan miljööseen, osa henkilögalleriaan ja osa juonen käänteisiin — ja juuri tämä moninaisuus tekee suomalaisesta dekkarikentästä niin laajan, ettei yhtä “parasta” kirjailijaa voi nimetä.

Mistä kansainvälisistä dekkareista kannattaa aloittaa?

Agatha Christien Hercule Poirot- ja neiti Marple -tarinat ovat arvoitusdekkarin kestäviä perusteoksia, ja niitä pidetään usein hyvänä lähtöpisteenä kenelle tahansa genreen tutustuvalle: juonet ovat tarkkaan rakennettuja, henkilögalleria on rajattu hallittavaksi, ja ratkaisu palkitsee tarkkaavaisen lukijan. Pohjoismaisesta rikoskirjallisuudesta kiinnostuneelle Jo Nesbøn ja Camilla Läckbergin tuotanto avaa näkymän tyyliin, joka on tehnyt koko pohjoismaisesta dekkarista kansainvälisen ilmiön. Dan Brownin trillerit yhdistävät rikosjuoneen historiaa ja salaliittoteemoja laajalle yleisölle sopivalla tavalla.

Psykologisesta jännityksestä pitäville Freida McFaddenin trillerit, kuten kotiapulaisen näkökulmasta kerrottu “Kotiapulainen”, ovat nousseet myyntilistojen kärkeen useissa maissa, myös Suomessa; McFadden on koulutukseltaan aivovammoihin erikoistunut lääkäri, mikä näkyy hänen tarinoidensa psykologisessa tarkkuudessa. Nuoremmalle lukijakunnalle Holly Jacksonin dekkarit, esimerkiksi “Vaikka henki menisi”, tarjoavat saman arvoituksen ratkomisen ilon nuortenkirjan muodossa ja toimivat hyvänä siltana genreen sille, joka ei ole aiemmin lukenut dekkaria.

Jo Nesbøn norjalaiset rikosromaanit ja Camilla Läckbergin ruotsalaiset dekkarit ovat kumpikin osaltaan rakentaneet sitä pohjoismaista dekkaribuumia, joka on tehnyt koko alueen rikoskirjallisuudesta kansainvälisesti tunnetun tavaramerkin: karu luonto, pitkät pimeät talvet ja näennäisen turvallisen yhteiskunnan pinnan alta paljastuva rikollisuus toistuvat kummankin tuotannossa, vaikka tyylit eroavat toisistaan selvästi ja kummallakin on oma, laajalti käännetty lukijakuntansa ympäri maailmaa.

Miten valita seuraava dekkari oman makunsa mukaan?

Dekkarin yleissivu avaa tarkemmin, mistä alalajeista genre koostuu ja miten arvoitusdekkari eroaa esimerkiksi kovaksikeitetystä dekkarista, ja jännityskirjallisuuden sivu kokoaa vinkkejä sille, joka kaipaa jännitystä ilman varsinaista rikosarvoitusta.

Sarjaa aloittaessa kannattaa lähes aina valita ensimmäinen osa: taustahenkilöiden suhteet ja pidemmät juonikaaret avautuvat parhaiten julkaisujärjestyksessä, vaikka moni yksittäinen tapaus toimisikin sellaisenaan. Jos aika on rajallinen, äänikirja on hyvä tapa kokeilla uutta kirjailijaa ilman suurta sitoutumista — moni löytää nykyisin suosikkisarjansa juuri kuunnellen, ja pitkä sarja taittuu helposti arjen matkoilla ja askareiden lomassa.

Lopulta paras dekkari on se, joka saa jatkamaan lukemista myöhään illalla, vaikka aikataulu sanoisi toista. Sen tunnistaa vasta lukemalla, ja siksi kannattaa antaa mahdollisuus useammalle kirjailijalle ennen kuin päättää, kumpaa tyyliä — tiukkaa arvoitusta vai vauhdikasta jännitystä — suosii itse eniten.

Yksi tapa laajentaa omaa lukulistaansa on seurata Vuoden johtolanka -palkinnon ehdokaslistoja vuosittain: niiltä löytyy usein nimiä, jotka eivät vielä ole nousseet suurten kirjakauppojen etusivuille, mutta jotka ammattikunta on jo huomannut. Toinen tapa on kysyä kirjastosta — kirjastonhoitajat lukevat dekkareita ammatikseen ja osaavat usein suositella juuri sellaista kirjaa, joka muistuttaa aiemmin pitämääsi, mutta tuo mukaan jotain uutta. Kolmas tapa on yksinkertaisesti kokeilla rohkeasti eri alalajeja: arvoitusdekkarin, psykologisen trillerin ja kansainvälispoliittisen jännäri eroavat toisistaan niin paljon, että oma suosikkigenre voi löytyä yllättävästäkin suunnasta.