Kuvakirjat

Mitä kuvakirjat tarkoittaa?

Kuvakirja on lastenkirjallisuuden alalaji, jossa kuvitus ei ole pelkkä koriste vaan yhtä tärkeä kerronnan väline kuin teksti — usein tärkeämpikin. Määritelmän mukaan kuvakirja on ensisijaisesti leikki-ikäiselle lapselle suunnattu teos, jossa on runsaasti kuvitusta ja jonka teksti on niukkaa, yksinkertaista tai runomittaista, tai jota ei ole lainkaan. Tämä erottaa kuvakirjan tavallisesta, jo pidemmälle kehittyneelle lukijalle suunnatusta lastenkirjasta, jossa teksti kantaa tarinaa yksinään ja kuvitus jää sivuosaan.

Kuvakirjan perinteestä on kautta aikain käyty myös keskustelua: osa on epäillyt kuvituksen kaventavan lapsen omaa mielikuvitusta, kun tarina näytetään valmiiksi piirrettynä. Toiset taas huomauttavat, että lapsen visuaalinen hahmotuskyky kehittyy ennen lukutaitoa, jolloin kuva on nuorimmalle lukijalle usein ainoa tapa päästä kiinni tarinaan — ja että kuva voi auttaa käsittelemään vaikeitakin aiheita, kuten pelkoa tai surua, turvallisesti tarinan kehyksessä.

Kuvakirjan varhaisena esikuvana mainitaan usein tšekkiläisen kasvatusfilosofi Johann Amos Comeniuksen vuonna 1658 ilmestynyt kuvitettu oppikirja, ja muoto yleistyi laajemmin eurooppalaisena ilmiönä 1800-luvun puolivälissä, muun muassa saksalaisten Heinrich Hoffmannin ja Wilhelm Buschin kuvitettujen lastenkirjojen myötä.

Mitkä ovat kuvakirjan tunnusmerkit?

Kuvakirjan historia Suomessa

Suomalaisen kuvakirjan juuret ulottuvat 1800-luvun puolivälin tienoille. Ensimmäinen suomenkielinen kuvakirja oli “Kaisa rouva ja hänen kissansa” (1865), joka pohjautui englantilaiseen lastenloruun. Kymmenisen vuotta myöhemmin, 1875, ilmestyi ensimmäinen kokonaan kotimainen kuvakirja “Lapsien elämästä”, joka julkaistiin sekä suomeksi että ruotsiksi.

Tätä ennen Zacharias Topeliuksen satukokoelma “Sagor” (1847) oli jo ensimmäinen suomalaisen tekijän kirjoittama ja kuvittama lastenkirja: kuvituksesta vastasi hänen vaimonsa Emilie Topelius. Vaikka teos ei ollut vielä nykymuotoinen kuvakirja, se avasi tien kotimaiselle kuvitetulle lastenkirjallisuudelle.

1900-luvun alkupuolella ja 1930-luvulle asti Rudolf Koivu ja Martta Wendelin olivat suomalaisen lastenkirjan johtavia kuvittajia, ja heidän jälkeensä 1950-luvulta lähtien ala uudistui muun muassa Tove Janssonin tuotannon myötä — kuvitus alkoi kantaa yhä enemmän tarinan tunnelmaa, ei vain sen havainnollistamista. 1970-luvulla suomalaisten kuvakirjojen aiheet alkoivat heijastaa yhä enemmän lapsen omaa arkea aiempien satuaiheiden rinnalla.

Ketkä kirjoittavat kuvakirjoja Suomessa?

Mauri Kunnas on yksi suomalaisen kuvakirjan tunnetuimmista tekijöistä: hänen ensimmäinen Koiramäki-kirjansa “Koiramäen talossa” ilmestyi 1980, ja siitä lähtien hän on sekä kirjoittanut että kuvittanut itse kymmeniä kirjoja, joissa koirahahmot elävät suomalaista maalaiselämää tai historiallisia aikakausia lapsille sopivassa muodossa.

Aino Havukainen ja Sami Toivonen ovat kirjoittaneet ja kuvittaneet Tatu ja Patu -sarjaa vuodesta 2003 lähtien, jolloin sarjan ensimmäinen osa “Tatu ja Patu Helsingissä” ilmestyi. Työparin kirjoissa kuvitus ja teksti on suunniteltu alusta asti yhdessä, ja sarja on löytänyt lukijoita myös Suomen rajojen ulkopuolella.

Muita nykyisen kuvakirjaperinteen tekijöitä ovat esimerkiksi Kristiina Louhi, joka on kuvittanut ja kirjoittanut Aino-sarjaa, Camilla Mickwitz, joka loi Jason-hahmon kuvakirjoihinsa, sekä Maikki Harjanne, joka on tehnyt Minttu-sarjan kirjoja. Jokaisella heistä on oma, tunnistettava kuvitustyylinsä, mikä on kuvakirjalle tyypillistä: tekijä vastaa usein yhtä aikaa sekä tarinasta että sen visuaalisesta maailmasta.

Moni suomalainen kuvakirjantekijä on koulutukseltaan kuvataiteilija tai graafikko, ei kirjailija sanan perinteisessä merkityksessä — tämä näkyy siinä, miten paljon kuvakirjan ilme voi vaihdella tekijästä toiseen. Osa tekee tarkkaa, realistista kuvitusta, osa nojaa pelkistettyyn, sarjakuvamaiseen viivaan; molemmat tavat toimivat, kunhan kuva ja teksti tukevat toisiaan samassa rytmissä sivulta toiselle.

Kuvakirja verrattuna muihin lajeihin

Kuvakirja eroaa selvästi sarjakuvasta: kuvakirjassa kuva ja teksti ovat omia, rinnakkaisia elementtejään sivulla, kun taas sarjakuvassa tarina etenee ruutu ruudulta ja teksti on usein sidottu puhekupliin osaksi itse kuvaa. Kuvakirja eroaa myös varsinaisesta lastenkirjasta, jossa teksti kantaa jo suurimman osan tarinasta ja kuvitus toimii lähinnä tukena — kuvakirjassa suhde on päinvastainen tai vähintään tasavertainen.

Kuvakirjan lyhyt, toistuva rakenne tekee siitä myös suositun apuvälineen ääneen lukemisessa ja kirjaston satutunneilla: sama kirja kestää useita lukukertoja, ja lapsi oppii usein tekstin osittain ulkoa ennen kuin osaa lukea sitä itse. Tämä toisto on osa kuvakirjan pedagogista arvoa — se totuttaa lasta kirjan rakenteeseen, sivun kääntämiseen ja tarinan alkuun ja loppuun, ennen kuin varsinainen lukutaito on vielä kehittynyt.

Mistä kuvakirjoista kannattaa aloittaa?

Pienimmälle lukijalle Mauri Kunnaksen Koiramäki-kirjat ovat luonteva aloitus: ne toimivat itsenäisinä tarinoina, joten mistä tahansa sarjan osasta voi lähteä liikkeelle. Hieman vanhemmalle, jo tarinoiden rakenteesta kiinnostuneelle lapselle Tatu ja Patu -sarja tarjoaa leikkisää tietoa arkisista aiheista, kuten liikenteestä tai avaruudesta, yhdistettynä huumoriin ja yksityiskohtaiseen kuvitukseen.

Kuvakirjaa valitessa kannattaa ajatella ensin, kuinka paljon tekstiä lapsi jaksaa kuunnella: aivan pienimmälle sopii kirja, jossa kuva kertoo suurimman osan tarinasta, kun taas jo pidempiä satuja jaksavalle voi valita kuvakirjan, jossa teksti kuljettaa juonta pidemmälle. Sarjamuotoiset kuvakirjat, kuten Koiramäki tai Tatu ja Patu, ovat monelle perheelle helpoin tapa löytää säännöllistä lukemista, koska tuttu maailma ja tuttu huumori toistuvat kirjasta toiseen. Jos etsii laajempaa näkökulmaa lastenkirjallisuuteen kuvakirjaa vanhemmille lukijoille, lastenkirjat-sivu ja nuortenkirjat-sivu jatkavat samaa polkua ikäryhmä kerrallaan.

Kirjaston lastenosasto on usein paras paikka tutustua kuvakirjatarjontaan ennen ostopäätöstä: kuvakirjan toimivuus riippuu paljon siitä, miten hyvin juuri se kuvitustyyli ja huumori osuu omaan lapseen, eikä sitä aina näe kirjan kannesta. Moni perhe löytää oman suosikkisarjansa vasta kokeilemalla useampaa kuvakirjaa peräkkäin, ja sama kirja voi puhutella eri ikävaiheissa eri tavoin — aivan pieni nauttii pelkästä kuvasta, kun taas hieman vanhempi alkaa kysellä tarinan yksityiskohdista ja syy-seuraussuhteista.