Proosa

Mitä proosa tarkoittaa?

Kaunokirjallisuus jaetaan perinteisesti kolmeen päälajiin: epiikkaan eli kertovaan kirjallisuuteen, lyriikkaan eli runouteen ja draamaan eli näytelmäkirjallisuuteen. Epiikka puolestaan jakautuu eepokseen ja proosaan. Proosan päälajeja ovat romaani, novelli ja satu, ja käytännössä valtaosa nykyisin luetusta kaunokirjallisuudesta — romaanit, novellikokoelmat, suuri osa tietokirjallisuudestakin — on proosaa.

Termi “proosa” viittaa siis ennen kaikkea kielen muotoon, ei sisältöön: mikä tahansa suorasanaisesti, ilman runomittaa kirjoitettu teksti on proosaa, oli se sitten romaani, novelli, essee, tietokirja tai vaikkapa sanomalehtiartikkeli. Kaunokirjallisuuden yhteydessä puhutaan tarkemmin proosakirjallisuudesta erotukseksi tietokirjallisuuden proosasta, mutta molemmissa kielen perusmuoto on sama. Tästä syystä “proosa” on käsitteenä laajempi kuin mikään yksittäinen lajityyppi: se ei kerro, mistä teksti kertoo, vaan ainoastaan sen, millä tavalla se on kirjoitettu ja miten sen lauseet etenevät sivulta toiselle.

Miten proosa eroaa runoudesta?

Ero on sekä rakenteellinen että kielellinen. Proosassa lauseet ja kappaleet rakentavat narratiivia lineaarisesti, kun taas runoudessa käytetään usein mittaa ja rytmiä, jotka ohjaavat sekä sisältöä että ulkoasua. Proosan kieli on tyypillisesti suorempaa ja arkipäiväisempää, ja sen ensisijainen tavoite on kertoa tarina tai esittää argumentti — kun taas runoudessa korostuu usein tunne, kielen soinnillisuus ja kuvallisuus enemmän kuin looginen eteneminen.

Raja ei ole aina jyrkkä: on olemassa proosarunoa, joka kirjoitetaan proosan ulkoasuun mutta runouden keinoin, ja toisaalta osa proosasta — esimerkiksi Aleksis Kiven teksti Seitsemässä veljeksessä — sisältää runsaasti kuvallisuutta ja rytmistä kieltä, vaikka se on muodoltaan proosaa. Moni suomalainen romaanikirjailija on kirjoittanut myös runoutta ja päinvastoin, joten kahden lajin välinen raja on ennen kaikkea tekninen työkalu lukijalle ja tutkijalle, ei kirjailijan itsensä asettama rajoitus.

Käytännön esimerkki auttaa hahmottamaan eron selkeästi: uutinen sanomalehdessä on proosaa, koska se etenee suorasanaisesti asiasta toiseen ilman mittaa tai riimiä. Sama tapahtuma runoksi kirjoitettuna saisi todennäköisesti säkeitä, riimejä tai ainakin tiiviimmän, kuvallisemman kielen — sisältö voisi olla sama, mutta muoto ja lukukokemus muuttuisivat täysin.

Proosan päälajit

Näiden kolmen väliin mahtuu myös välimuotoja, kuten pienoisromaani ja pienoisproosa, joiden pituus asettuu novellin ja romaanin väliin ilman tarkkaa rajaa.

Sadun asema on hieman erilainen kuin romaanin ja novellin: se on historiallisesti vanhempi muoto, joka on syntynyt suullisena kansanperinteenä kauan ennen kirjoitetun proosan yleistymistä ja ennen kuin kirjoitusta ylipäätään käytettiin tarinankerronnassa laajasti. Kirjoitettuna satu on silti proosaa siinä missä romaanikin — se vain noudattaa usein tiukempaa, toistuvaa rakennetta ja tähtää selkeämmin opetukseen tai perinteen välittämiseen. Nykyisin sadut liitetään useimmiten lastenkirjallisuuteen, mutta sadun keinoja — yksinkertaista rakennetta, symbolisia hahmoja, toistuvia kaavoja — käytetään edelleen myös aikuisille suunnatussa proosassa, esimerkiksi fantasiakirjallisuudessa.

Proosan alalajeista tietokirjallisuus ansaitsee oman mainintansa, vaikka se ei kuulu varsinaiseen kaunokirjallisuuteen: elämäkerrat, historiateokset ja asiaproosa noudattavat samaa suorasanaista muotoa kuin romaani, mutta niiden tavoite on välittää tietoa kuvitteellisen tarinan sijaan. Raja kaunokirjallisen proosan ja tietokirjallisuuden proosan välillä on kuitenkin muotoa koskeva, ei kielellinen — molemmat ovat samaa proosaa, vain eri käyttötarkoituksiin kirjoitettuna.

Suomenkielisen proosan alku

Suomenkielisen proosan läpimurto tapahtui 1800-luvun jälkipuoliskolla. Aleksis Kiven “Seitsemän veljestä” (1870) on yksi ensimmäisistä merkittävistä suomenkielisistä romaaneista, ja se osoitti, että suomen kielellä voi kirjoittaa kunnianhimoista, monikerroksista proosaa siinä missä ruotsiksi tai muilla kielillä. Ennen tätä suomenkielinen kirjallisuus nojasi vahvasti Elias Lönnrotin kokoamaan Kalevalaan, joka on kuitenkin runomittainen kansalliseepos, ei proosateos.

Seitsemän veljestä sai ilmestyessään nihkeän, osin tyrmäävän vastaanoton: kriitikot pitivät veljesten kiroilua ja juopottelua kansasta annettuna vääristeltynä kuvana, koska aikakauden ihanteena oli hienostuneempi, runebergiläinen kansankuvaus. Jälkipolvet ovat kuitenkin nostaneet teoksen suomalaisen proosan kulmakiveksi, ja Kiveä kutsutaan tästä syystä usein Suomen kansalliskirjailijaksi.

Kiven jälkeen suomenkielinen proosa kehittyi nopeasti: 1900-luvun alussa ja puolivälissä syntyi laaja joukko kirjailijoita, jotka rakensivat sekä kaupunki- että maaseutuaiheista proosaa, ja proosan aiheet laajenivat kansankuvauksesta yhteiskunnalliseen kuvaukseen, sotaromaaniin ja myöhemmin kansainvälisesti tunnettuun historialliseen romaaniin. Tämä kehitys ei olisi ollut mahdollista ilman Kiven avaamaa uraa, jolla hän osoitti, että suomen kieli kantaa yhtä hyvin monimutkaista kerrontaa kuin mikä tahansa muu eurooppalainen kirjakieli.

Mistä proosasta kannattaa aloittaa?

Jos proosa tuntuu liian laajalta käsitteeltä lähteä liikkeelle, kannattaa valita ensin, minkä pituinen teos kiinnostaa: novelli sopii lyhyisiin lukuhetkiin, romaani pidempään uppoutumiseen. Molemmat noudattavat samaa suorasanaista kerrontaa, mutta tarjoavat hyvin erilaisen lukukokemuksen laajuutensa puolesta. Kolmas vaihtoehto on valita ensin aihe tai tunnelma — historia, rikos, arki, huumori — ja etsiä sitten sopiva proosan alalaji sen ympärille, sen sijaan että lähtisi liikkeelle pelkästä muodosta tai lajityypin nimestä.

Suomalaisen proosan klassikoista Aleksis Kiven tuotanto on luonteva lähtökohta, koska se seisoo koko myöhemmän suomenkielisen proosaperinteen juurella. Sieltä on luontevaa jatkaa joko historialliseen romaaniin tai dekkariin riippuen siitä, kumpi kiinnostaa enemmän — molemmat ovat proosan alalajeja siinä missä puhdas, lajityypittömäksi luokiteltu romaanikin.

Proosaa lukiessa kannattaa kiinnittää huomiota myös siihen, millaista kieltä kirjailija käyttää: osa proosasta on kieleltään lähes puhekielistä ja arkista, osa taas rakentaa pitkiä, monimutkaisia virkkeitä ja runsasta kuvakieltä. Kumpikaan tyyli ei ole toista “oikeampaa” proosaa — molemmat noudattavat samaa perusmääritelmää, suorasanaisuutta ilman runomittaa, mutta hyödyntävät kieltä täysin eri tavoin, ja moni kirjailija liikkuu näiden kahden ääripään välillä jopa saman teoksen sisällä. Tämän vaihtelun huomaaminen on hyvä tapa oppia tunnistamaan omaa lukumakuaan: jos pitää enemmän tiiviistä, toteavasta tyylistä, kannattaa hakeutua sellaisten kirjailijoiden pariin, jotka kirjoittavat niukasti; jos taas nauttii rönsyilevästä, kuvallisesta kielestä, kannattaa etsiä proosaa, joka käyttää kieltä lähes runouden tavoin ilman että se muuttuu varsinaiseksi runoudeksi. Kumpaakaan tyyliä ei kannata karttaa kokeilematta, sillä oma lukumaku selkiytyy usein vasta useamman erilaisen kirjailijan luettuaan.

Proosan lukeminen ei myöskään vaadi etenemistä tietyssä järjestyksessä: toisin kuin esimerkiksi sarjamuotoisessa dekkarissa, yksittäiset romaanit ja novellikokoelmat ovat useimmiten itsenäisiä kokonaisuuksia, joten niitä voi lukea missä järjestyksessä tahansa oman kiinnostuksen mukaan. Tämä vapaus on yksi proosan suurimmista eduista uudelle lukijalle: väärää järjestystä tai puuttuvaa taustatietoa ei tarvitse pelätä.