Muistoruno ja surusanat

Millainen runo sopii tilanteeseen muistoruno ja surusanat?

Saima Harmaja (1913–1937) julkaisi eläessään kolme kokoelmaa — Huhtikuu (1932), Sateen jälkeen (1935) ja Hunnutettu (1936) — ja hänen viimeinen kokoelmansa Kaukainen maa ilmestyi vasta hänen kuolemansa jälkeen vuonna 1937. Sen runo “On maa” kuvaa paikkaa, jonne kaikki tiet vievät ja jossa suru ja kaipuu asettuvat — postuumina julkaistuna se saa muistotilaisuudessa erityisen painon. Kaarlo Sarkian “Hautakirjoitus” taas on niukka, kahdeksan säkeen epitafi elämän lyhyydestä — sopii sellaisenaan hautakiveen, muistotilaisuuden ohjelmaan tai surukorttiin. Sarkia (1902–1945), oikealta nimeltään Kaarlo Teodor Sulin, tunnettiin myös ranskalaisen runouden kääntäjänä ja sai urallaan Valtion kirjallisuuspalkinnon kahdesti, 1931 ja 1943. Eino Leinon laajasta tuotannosta on myös koottu erikseen kuolemaa ja poismenneiden muistamista käsitteleviä runoja, kuten “Hautalaulu” ja “Rauha” — nämä on listattu Kainuun Eino Leino -seuran verkkosivustolla, ja niitä kannattaa selata, jos kaksi tällä sivulla esiteltyä runoa eivät tunnu oikealta. Seuran sivusto ryhmittelee koko Leinon tuotannon elämäntilanteen mukaan, joten sieltä löytää myös muihin tarkoituksiin, kuten eroon, kaipuuseen tai yksinäisyyteen, sopivia runoja yhtä pienellä vaivalla kuin tämän sivun kahden valmiin runon lukemisen ja valitsemisen vaatii.

Saako runon lainata korttiin tai puheeseen?

Molemmat runoilijat kuolivat kauan sitten — Harmaja 1937, Sarkia 1945 — joten heidän tuotantonsa on ollut julkista omaisuutta vuosikymmeniä. Kumpaakin runoa saa lainata kokonaan ilman lupaa: hautakiveen, muistotilaisuuden ohjelmaan, suruvalitteluun tai puheeseen.

On maa, johonka unten jäljet katoaa. Lähemmäs sitä askeleeni vie jokainen tie. Min täällä menetin, sen löydän sieltä, mi täällä soperrusta, selvää kieltä on maassa, missä harha hajoaa. On siellä toivo totta, turhaa pelko, salasta himmeimmästä kirkkain selko, ja syvin tuska enin lohduttaa. Kas, kyyneleet nuo, joihin ovat kummunneet poveni katkeruus ja raskaat surut, on vuorilähde, josta voimaa juon. Jos tuon ma sinne halvan rakkauden murut, käsiini jalokiviaarre jää, mi kimmeltää. Ja vainajat säteillen siimeksessä kulkevat – oi ikävöity, vastassani lienet. Ma tartun käteen, jok’ on kylmennyt, nään hymyn, jonka laskin hautaan varmaan. Syliini siellä nostan lapsen armaan, min kasvot pienet on täällä kielletyt. On maa, johonka kaikki polut katoaa. Ken siellä on, ei katso heijastusta, mi meitä valaisee, kun tie on musta. Hän katsoo silmiin itse Olevaa. On Rauhan maa.

— Saima Harmaja, “On maa”, kokoelmasta Kaukainen maa (1937)

Lyhyempään tilanteeseen sopii Sarkian epitafi:

Käsi Tuntemattoman kantoi minut Tyhjästä Olevaan. Mut multa, mi kerran mun antoi, pian otti mun uudestaan. Miks yöstäni lähtenyt olin? Valon, lämmön miks tuntea sain? Mitä polkuja nurmille polin – tomu maan, mitä päivästä hain?

— Kaarlo Sarkia, “Hautakirjoitus”, kokoelmasta Kahlittu (1929)

Mistä runon löytää kokonaisuudessaan?

Molemmat runot ovat kokonaan yllä. Saima Harmajan muu tuotanto — myös hänen aiemmat, iloisemmat kokoelmansa — on listattu Saima Harmajan sivulla. Kaarlo Sarkian koko tuotanto puolestaan löytyy Kaarlo Sarkian sivulta.

Kuinka pitkä runon pitäisi olla?

Muistotilaisuuden ohjelmaan tai puheeseen sopii pidempikin runo, kuten “On maa” kokonaan. Hautakiveen tai lyhyeen surukorttiin taas sopii paremmin “Hautakirjoitus”, joka mahtuu kahdeksaan riviin.

Kaksi käytännön vinkkiä:

• Hautakiveen tai kukkalaitteen nauhaan mahtuu yleensä vain muutama sana — tällöin “Hautakirjoituksesta” voi poimia esimerkiksi vain kaksi ensimmäistä riviä.
• Muistotilaisuuden ohjelmalehteen taas mahtuu koko runo — “On maa” toimii hyvin luettuna ääneen juuri ennen tilaisuuden päättymistä.

Jos suru koskee nimenomaan äitiä, katso myös äitienpäivärunot, jossa Katri Valan “Äidit” käsittelee äitiyttä vakavasta näkökulmasta; laajempi valikoima koskettavaa suomalaista runoutta on koottu sivulle koskettavat runot, ja hyvää surukirjallisuutta ylipäätään löytyy sivulta kirjasuositukset.

Yleisimmät virheet muistorunon valinnassa

Kolme asiaa kannattaa varmistaa ennen kuin runon valitsee muistotilaisuuteen:

1. Sävy on liian kevyt tilaisuuteen. Moni netistä löytyvä “sururuno” on itse asiassa kirjoitettu kevyempään sävyyn kuin tilaisuus vaatii — sekä “On maa” että “Hautakirjoitus” on valittu tälle sivulle juuri siksi, että niiden vakavuus vastaa aihetta.
2. Runon alkuperää ei kerrota tilaisuudessa. Kun runoa lukee ääneen muistotilaisuudessa, on kohteliasta mainita runoilijan nimi ja mistä kokoelmasta runo on — se kunnioittaa sekä runoilijaa että tilaisuutta.
3. Pitkä runo luetaan kokonaan, vaikka aikaa on vähän. Jos ohjelmassa on niukasti tilaa, “Hautakirjoitus” on parempi valinta kuin “On maa”, koska se välittää saman vakavan sävyn murto-osassa ajasta.

Yhteenveto

Molemmat tämän sivun runot ovat valmiita käyttöön heti: “On maa” (Saima Harmaja, 1937) pidempään tilaisuuteen tai ohjelmalehteen, “Hautakirjoitus” (Kaarlo Sarkia, 1929) lyhyeen korttiin tai hautakiveen. Kumpikaan ei vaadi lupaa tai lähdemaksua, koska molemmat runoilijat kuolivat kauan ennen vuotta 1956. Jos kumpikaan ei tunnu oikealta, Eino Leinon laajempi, teemoittain koottu tuotanto tarjoaa lisää vaihtoehtoja samaan tarkoitukseen. Muistotilaisuuden puheeseen voi myös yhdistää molemmat: aloittaa pidemmällä “On maa” -runolla ja päättää tilaisuuden lyhyeen “Hautakirjoituksen” viimeiseen säkeistöön, jos haluaa sekä lohdun että tiiviin loppusanan samaan puheeseen. Kumpaakaan runoa ei tarvitse lyhentää tai muokata, sillä molemmat ovat alun perin niin tiiviisti kirjoitettuja, ettei niistä ole tarpeen jättää mitään pois. Tiiviys on pikemminkin etu kuin puute: lyhyt, tarkkaan harkittu runo kestää toistuvan lukemisen ilman että sen sävy laimenee — se toimii yhtä hyvin luettuna kymmenennen kerran kuin ensimmäisenkin, vielä vuosia muistotilaisuuden jälkeenkin.